Janne Koivulahti: Simpukka

Odotan sinua sillalla. Katuvalot syttyvät yksitellen, kaupunki valmistautuu syksyisen illan viettoon. Joidenkin mielestä tämä on kaunis kaupunki, minusta likainen rautatieasema, sen vieressä arkkitehdin kahvitauolla kyhäämä opiskelijakaupunginosa muine vuokrataloineen ei ole kovin kaunis. Kauneus on muualla, sitä ei ole meille tarkoitettu. Ne ovat ne puutalot vuosisadan alusta Riihimäen toisella laidalla, ei meillä ole edes sen paikan arvoisia vaatteita iltakävelylle.

Soitit ja käskit tulla odottamaan. Minä asun radan vieressä, sadan metrin päässä rautatieasemasta, mutta sinua pitää silti tulla vastaan. Sinä et halua kävellä yksin likaisella asemalla, mutta minun sinä annat odottaa siellä.

Olisitpa jo täällä että voisin itkeä. Minä itkisin niin että silta sulaisi. Tietäisitpä kuinka moneen kertaan olen sinulle itkenyt, silloin kun sinä olet nukkunut, olet ollut puhelimen toisessa päässä, muttet ole vain kuullut. Osaan itkeä äänettömästi. Osaan myös itkeä ilman kyyneleitä. Olen peitellyt itkua niin kauan etten enää muuta osaakaan, itkeä.

Minä itkin kaupassa onnellisesti ostoskärryihin ostoksia laskevaa avoparia. Minä itkin kadulla kun aviopari pysähtyi katsomaan vaatekaupan ikkunaa. Minä itkin kun vanha rouva sovitteli miehelleen kenkiä. Minä itkin levykaupassa kun nuori räppäri esitteli tyttöystävälleen uutta levyä jonka hän haluaisi ostaa jos olisi varaa.

Sinä kysyisit varmaankin miksi minä itken. Tai et sinä edes kysyisi, se ei ole tehokasta. Mutta tehokkuutesi on syy. Sinä haluat että minä tulen vastaan, ehdimme olemaan enemmän yhdessä. Minä tiedän miten haluaisit tämänkin illan kulkevan, menisimme meille, minä olisin jo käynyt kaupassa, kävisimme lenkillä, sen jälkeen suihkussa, söisimme ja katsoisimme sinun valitseman elokuvan.

Mitä minä haluaisin? Kävellä rauhassa, ilman suorituksen tarvetta, nähdä välillä kaunista puolta kaupungista. Mennä välillä leffaan, mennä katsomaan jotain mistä ei tiedä mitään, mitä kukaan muu ei vielä ole nähnyt. Ei aina tarvitse tietää, joskus voi ottaa riskin. Minä olisin halunnut syödä edes joskus ravintolassa, ettei aina tarvitse syödä sitä mitä sinä haluat.

Minusta olisi ollut kiva sovitella kenkiä, vaatteita, jopa mitään ostamatta. Ostaa uutta musiikkia, tietäisit miten olet sammuttanut musiikin janoni. Et osaa kuvitella miten itkin kun huomasin että kaikki sinulle lainaamani levyt olit vienyt divariin. Annoithan sinä rahat minulle, mutta sillä hetkellä melkein tajusin ettet sinä minun sisälleni osaa katsoa.

Sinä hoet minulle kuinka hyvä meidän on olla yhdessä, sinä olet hokenut sitä niin paljon että melkein välillä uskoin sinua. Vielä kuukausi sitten uskoin että meillä on niin hyvä yhdessä etten tarvitse muita ihmisiä.

Sinä katkaisit raajani, etten kurkottelisi, tavoittelisi turhia. Minusta tuli kuin simpukka jonka kuori kiristi niin ettei ulos tullut kuin itkua. Mutta sinä otit minut hellään syliisi vasta sen jälkeen kun olit pakottanut minut auki, kun kerran kerroin sinulle että itkin. Minä en silloin tiennyt miksi itkin, mutta sinä haukuit minut turhamaiseksi. Sinä sanoit että hukkaan yhteistä aikaamme. Sinä halusit rakastella joten sinä kaadoit minut sänkyyn ja otit minut. Kun olin lauennut, sinä hymyilit ja sanoit etteikö nyt ole hyvä. Miestä ei voi raiskata, sanotaan.

Minä tiedän miltä simpukasta tuntuu kun sitä pelottaa ja se vetäytyy kuoreensa, ainoan lihaksensa kaikilla voimilla, melkein krampatessa ja joku tiputtaa siihen nautintoaan odotellessa sitruunaa että happamuus avaisi kuoren.

Kävin kaupassa, ostin mitä käskit, lenkkivaatteesi ovat sängylläni, valmiina, videot valmiiksi päällä. Vaihdoin lakanatkin, tein kaiken mitä tiesin että haluat minun tekevän. En minä ole enää ihminen, minä olen miellyttämiseen pyrkivä kodinkone.

Junasi tulee, se kaartaa, rata yhtyy toiseen rataan, asemalle on enää vähän matkaa, tähän sillalle ei sitäkään. Nousen kaiteelle, minusta olisi hienoa jos sinä näkisit että odotan sinua.
Hyppään, minusta olisi hienoa jos näkisit senkin.


Kirjallisuus Pandoran lipas

 
 

Update

  cult.porvoo.net