Janne Koivulahti: Kahdeksan vuoden elelmä

14.2.2003


Toiminnanjohtaja kulttuurin marginaalista.
Kerron heti salaisuuden: Hyvän mielen tuottaminen on halpaa, joskus se on jopa niin ilmaista ettet kehtaa tinkiä. Tarvitaan vain parin kuukautta työtä, kolmekymmentäneljä vapaaehtoista ja tehokas portsari joka jättää kyynikot ulkopuolelle.

Kun aika ei riitä
Vetäydyn tehtävästä johon itse itseni valitsin, vuonna 1993 perustetun Vanhan tehtaan muusikoiden johdosta. Kahdeksassa vuodessa järjestimme konsertteja, treenikämppiä, opin tuntemaan satoja ihmisiä, heidän tarpeitaan. Kaikki he kätkeytyivät jonkun nimikkeen alle, toiset kuuluivat lehdistöön, toiset virkamiehiin, kuka oli sullottu minkäkin tittelin alle.
Nyt on hyvä ottaa kuppi kahvia ja pohtia mitä oppi tuosta ajasta.

Show
Ikiaikaisessa englanti-suomisanakirjassa show oli käännetty sanaksi elelmä. Sana lienee johdettu elämyksestä. Mitkä olivat toiminnanjohtajan elämykset?
Yksi hetki ja koko show. Hyvä mieli.

Kulttuurin purema
Olen leikilläni monesti kironnut sen päivän kun tartuin kitaraan, kun tajusin että osaan soittaa. En ole osannut mennä oikeisiin töihin, hankkia rivari-bemari-purjevene-asioita. Toimeentulon rinnalle on tullut toinen tarve, henkinen toimeentulo. Minun kulttuuritaustalleni naurettiin kun viime syksynä pyrin oikeisiin töihin. Sillä hetkellä tajusin että toisen ihmisen ymmärtäminen ilman omaa kokemusta on vaikeaa, minä en ymmärtänyt haastattelijaa.

Tittelit esiin
Miksi me tarvitsemme titteleitä? Pätemiseen? Itsekehuun? Toiminnanjohtajakautenani opin erään mielenkiintoisen seikan. Muusikkokin on ihminen, poliitikko myös, virkamieskin ja kuvanveistäjä. Porvoo on pieni paikka ja täällä ihmisten puheet toisten tekemisistä kiertävät herkästi, varsinkin silloin jos juorun kohde koetaan epämiellyttävän paljon valtaa omaavaksi henkilöksi. Eikä aina tarvita tekoja vaan henkilön persoonallisuus on vielä helpommin muokattavissa juorun hedelmäksi. Jos olisin antanut kaikkien juorujen vaikuttaa tekemisiini, tapaamisiini, en olisi tehnyt kenenkään kanssa yhtään mitään.
Päinvastoin; monen tittelin ja suuren johtajapöydän takaa löytyi ihminen joka kätteli kun tulin ovesta sisään, ojensi tuolin, istui kanssani ja kuunteli, ehdotti oman ammattitaitonsa avittamana parannuksia, näytti valtansa rajoja tai joskus vain hymyili hyväksyntää, vaikka minä halusin vain soittaa.
Porvoo on hieno kaupunki, sellaiseksi sen tekevät poliitikot, virkamiehet, eri alojen ammattilaiset, intohimoiset harrastajat, ihmiset jotka ottavat vastuun itsestään, teoistaan, muista ihmisistä. Mitä se vastuu on? Ei se ole ahne budjettiraami, vaan että kaikille jäisi hyvä mieli.

Me vastaan ne
En osaa sanoa kumpi on suurempi virhe, se että joku pakenee vastuutaan sulkemalla toisilta ihmisyytensä vai se että sulkee jonkun ihmisyyden luokittelemalla tämän johonkin ryhmään. Kaupunkia on minulle haukuttu kun se ei tee mitään, järjestä konsertteja, treenitiloja. Taidetehtaalla oli myös tämä ne muusikot vastaan ne taiteilijat. On niin paljon helpompaa tuomita kuin ottaa asioista selvää. Porvoossa riittää pöytiä joiden ääreen voi istua ja keskustella mahdollisuuksista. Tylsä tapahan se on, liian monta kertaa hyväksi havaittu.
Hankkijalla huomasin yhtäkkiä olevani ne. Se oli raskas hetki. Halusin että siellä olisi ollut bändien hyvä olla ja harjoitella, lähteä keikalle tai studioon. Halusin karsia toimintaa joka ei tue tätä yksinkertaista päämäärää, sillä koko ajan tiesin että on bändejä joilla ei ole tiloja. Minä kuuluin yhtäkkiä niihin jotka eivät tee mitään.
Jäikö kaikille hyvä mieli?

Kiitoksen jakamisen vaikeus
Muusikkoa ei voi toinen ihminen ymmärtää. Kuinka joku ilman omaa kokemusta osaa sanoa miltä tuntuu tehdä biisi joka kolahtaa? Biisi, josta moni muukin pitää, josta tuntemattomat tulevat kehumaan? Kuinka se biisi soi ensimmäistä kertaa radiossa? Miten hienolta tuntuukaan tehdä se vanhojen kavereiden kanssa.
Jos olisin työhönottohaastattelija ja näkisin cv:stä että joku on soittanut viisitoista vuotta kitaraa, pääsemättä mihinkään. Minä nauraisin. Pulloja keräämällä olisi samassa ajassa saanut ainakin bemarin.

Minun on vaikea jakaa kiitoksia niille jotka Vanhan tehtaan muusikoita ovat vuosien aikana auttaneet, virkamiehiä, poliitikkoja, yrittäjiä, ettehän te osaa soittaa. Minä en ymmärrä teitä. Kun te ette voi ymmärtää miten tärkeää se on meille. Silti te olette auttaneet meitä. Monet teistä teitte enemmän kuin olisi ollut tarve, velvollisuus. Kaupungin talo-osaston toimistoon vein Hankkijalta lähdön jälkeen täytekakun. Halusin että teillekin jäisi hyvä mieli.

Kun kaupunkia ja poliitikkoja lyötiin saamattomuuden syytöksillä, huomasin kuinka vaikea on silloin jakaa kiitollisuutta, saada ihmisiä ymmärtämään niitä tai levittämään eteenpäin. Totuus on raskasta kantaa, joskus myös yksinäistä.

Miten musiikki voi nyt Porvoossa?
Ennalta arvaamaton taho, vesilaitos on tarjonnut tilojaan. Nuorisotoimi, johtajatartaan myöten on talo-osaston kanssa aktiivisesti aikatauluttanut remonttia. Ja kun Östra Nylands yrkeskolakin on saatu mukaan tilanne on vahvoissa käsissä.

Andy on luvannut muusikoiden puolesta ottaa vetovastuun, mikä on erittäin hienoa. Toivotan hänelle voimia, soppa on välillä raskas kauhoa, mutta siitä jää silti hyvä mieli.

Minä vetäydyn luottavaisena, asiat ovat hyvissä käsissä.

Janne Koivulahti
fanne@pp.nic.fi

p.s. Porvooseen valittiin ensimmäinen bändimestari hyvätasoisessa kisassa ja klubeja järjestetään nuorisokellarilla sekä kapakoissa, festivaalitkin taas saapuvat. Suuri kiitos tekijöille: Mahti meininki!


Mitä muuta? Tuli mieleen

 
 

Update

  cult.porvoo.net