Jouko Sirola: Käveltävä takaperin



Aamuisin hän usein havahtui tunteeseen, että oli käveltävä takaperin jonnekin. Heräsi tai pysähtyi siihen kesken hampaanpesun. Katse nyki pitkin peilikaapin kehystä, mutta hän näki vain ajatuksiinsa. Takaperin minne? Silloin tällöin hän oli tosiaan tullut ottaneeksi muutaman askelen hammasharja suussaan tai heti sängystä noustuaan. Ensimmäiset, unenpöppöröiset askeleet selkä edellä. Hänestä tuntui että hän putosi jonnekin.

Se oli tunne joka varjosti hänen elämäänsä tässä häikäisevässä nykyisyydessä. Tuntematon, tumma alue jossakin silmien takana. Mutta ehkä hän sen varjolla näkikin jotain.

Lapsena hän oli toistuvasti nähnyt unen, jossa putosi selkä edellä pohjattomaan rotkoon. Todellisuudessa rotko aukesi kotona talon takana ja sen syvyydessä virtasi puro. Putoaminen ei ollut vain unta: hän putosi, syöksyi kuin suoraan pelkoonsa ja heräsi siihen, täristen, yltä päältä hiessä.

Ehkä putoaminen jatkui, aina vain, jossakin, jotenkin, vaikka tavallaan hän nyt olikin pysyvästi valveilla, aikuinen lapsuuden painajaisten jälkeen. Äitiäkö siitä täytyi kiittää? Ensin unista, ja nyt tästä. Siihen aikaan kun hän oli lapsi, monijakoisemmat syyllisyydet lankesivat aina naisten osaksi. Se ei pitänyt enää paikkaansa. Hänellä itselläänkin oli ilmennyt pahaenteisiä, raskauttavia kuvitelmia kun hän piteli sylissä vastasyntynyttä poikaansa. Äidillisiä kaikkivoipaisuuden tunteita, ehdottoman vallan huumaa, pelkoa että puolivahingossa pudottaisi lapsensa parvekkeelta.

Voi olla että lapsi pystyi aistimaan vanhempiensa tuntemukset ja elämään ne todeksi unissaan. Hän oli herännyt kauhun vallassa, päällisin puolin tietysti vahingoittumattomana. Eikä ketään voinut syyttää mistään.

Teksti on lainaus Sirolan juuri ilmestyneen kirjan niminovellin alusta


Mitä muuta? Tuli mieleen

 
 

Update

  cult.porvoo.net