Kolme vuotta sitten Anitta Ruotsalainen maalasi taulun nimeltä Isot ja pienet tarinat. Siinä vertikaali- ja horisontaalitaso yhdistyvät hämmentävällä tavalla: talon julkisivun päälle on maalattu paksuin siveltimenvedoin asunnon pohjapiirustus. Lisäksi tauluun on liimattu asemakaavapiirrospaperia.

Äskettäin Porvoon Taidetehtaalla oli esillä Ruotsalaisen toinen taulu, jonka paksut tummat viivat näyttävät muodostavan kaupunginkartan. Siihen oli merkitty kaikki ne osoitteet, joissa taiteilija on lapsuudesta asti asunut. Taulun alaosassa oli - itseironisena kommenttina - lause, jonka eräs täti oli aikoinaan kirjoittanut Anitan kiiltokuvakirjaan: "Onnea, onnea, onnea vaan, punainen tupa ja perunamaa."

Talot, tilat, asunnot ja huoneet ruokkivat Anitta Ruotsalaisen mielikuvitusta. Lapsuuden ja nuoruuden olinpaikkojen topografia - kotikulmien kadut sekä asuntojen huonejärjestykset - ovat syöpyneet mieleen ja alitajuntaan, josta ne saattavat palata uniin. Tai taiteilijan enemmän tai vähemmän tiedostamattomasti tehtyihin töihin.

- Maalaukseni tilat ovat joko todellisia tiloja tai mielen sisätiloja ja paikkoja. Tärkein huone on sisimmässäni. Asunnon taas koen maisemana. Talossa voi olla polku, missä valaistus muuttuu eri kohdissa. Vanhassa rakennuksessa on tiloja, joissa kukaan ei käy, kuten komerot tai portaiden alustat. On salaisuuksia ja suljettuja ovia. Jokainen paikka jättää jotakin mieleen. Esimerkiksi seinät, niiden haalistuneet värit, voivat olla muistumia lapsuus- tai nuoruusajoilta.

- Elämä on olemista ja oleminen tapahtuu eri paikoissa. Lyhytkin oleskelu jättää tietyn asian tai hajun mieleen. Katson, että voin lukea seiniltä juhlapuheen, flunssan, naurun, ahdistuksen tai vuosien hengitykset.

Arvokas arkkitehtuuri

Ruotsalaisen viimevuotisen Italian matkan tuloksena syntyi värikäs kuva, jonka keskeisenä elementtinä on Firenzen tuomiokirkon kupoli. Kupolin valkoiseen pintaan on upotettu mikromaailma: Porvoon empirekaupungin asema-kaavasta leikattu palanen, jossa näkyy taiteilijan nykyinen kotikulma Rauhankadulla. Filippo Brunellescon 1400-luvulla rakentama Firenzen tuomiokirkon kupoli oli yksi ensimmäisistä renessanssityylin luomuksista, ja Porvoon empirekaupunki on tavallaan noudattanut samoja klassisia muotoihanteita. Ruotsalainen on mieltynyt renessanssiarkkitehtuuriin, joka, samoin kuin uusklassinen empiretyylikin, on arvokas, selkeä ja ryhtikäs. Porvoolaisista rakennuksista hän ei nosta esille vanhaa kaupunkia, vaan kaupungintalon, jonka tyyli edustaa uusrenessanssia. "Veltosta" arkkitehtuurista hän ei pidä.

Yhdistämällä palan porvoolaista asemakaavaa tuomiokirkon kupoliin Ruotsalainen rakentaa siis siltaa kahden samanhenkisen tyylisuunnan välille, mutta tuo samalla kuvaan myös osan itsestään, oman asuinpaikkansa, ihmisen paikan. Asunto ja asuminen ovat siis esillä myös tässä taulussa.

Taulun alareunassa näkyy arpakuutio - visuaalinen elementti, mutta samalla myös peliväline, joka muistuttaa siitä, että asemakaava ja pohjapiirustus määräävät pelin säännöt.

Taiteilija koko sydämellään

Anitta Ruotsalaisella on ollut kiinteät yhteydet Porvooseen lapsuudesta asti. Hän muutti Helsingistä Porvooseen kaksitoistavuotiaana ja suoritti täällä ylioppilastutkinnon. Sen jälkeen hän harkitsi esimerkiksi kaupallista koulutusta, "kun piti saada ammatti ja työ", mutta taiteen tekeminen imaisi hänet pian muihin maailmoihin. Taiteilijan kutsumus oli "sisäsyntyistä", sillä taide oli ollut Anitan harrastuksena jo pitkään. Lukioaikana hän oli käynyt taiteilija Kaija-Riitta Iivosen kursseilla kansalaisopistossa. Iivonen oli ollut Anitan kuvaamataidon opettajana jo keskikoulussa.

1980-luvun lopulla Ruotsalainen opiskeli maalausta Helsingin Vapaassa Taidekoulussa. - Kävimme Suomenlinnassa maalaamassa erilaisia näkymiä ja maisemia. Siihen aikaan kaikki maalasivat samalla tavalla ja oppilaiden työt muistuttivat siksi paljon toisiaan.

Ruotsalainen on sittemmin kehittänyt omanlaisensa maalaustavan. Vuonna 1990 hän maalasi Maisema-taulun, jonka raikkaan vaaleat sävyt kertovat ensilumen tulosta. Maisema-aihe on kyllä pysynyt lähellä hänen sydäntään.

Ensimmäisen yksityisnäyttelyn Ruotsalainen piti galleria Johan S:ssä Porvoossa vuonna 1991. Aika muistui hänen mieleensä, kun hän sai äskettäin Taiteen keskustoimikunnalta kyselyn, jossa tiedusteltiin muun muassa, mitä kunkin taiteilijan ensimmäisessä näyttelyssä tapahtui.

- Hämmästyin kysymystä. Mitä olisi pitänyt vastata? Oliko kyseessä perustavanlaatuinen munaus tai vahinko? Vai oliko kaikki vain sattuman tulosta? Ensimmäiseen omaan näyttelyyni lähdin kyllä aika lapsekkain mielin. Kaupallisia näkökohtia ei tullut miettineeksi.

Vuonna 1994 Ruotsalainen piti Lahdessa ja Helsingissä näyttelyn nimeltä Sininen nälkä. Mukana oli muun muassa hehkuvalla sinisellä pigmentillä toteutettu Aamun tulo.

- Sininen vaihe taitaa olla sellainen, jonka jokainen taiteilija joskus toteuttaa, Ruotsalainen tuumii. Aamun tulo -maalauksessakin voidaan nähdä interiööriin ja asumiseen viittaavina elementteinä kattiloita ja ruukkukasvi.

Vuosina 1994-97 Ruotsalainen opiskeli Lahden taideinstituutissa ja suoritti kuvataiteilijan ammattikorkeakoulututkinnon.

- Se oli sellaista aikaa, että haki taiteilijapiireistä seuraa ja itsensä kehittämistä. Asuin Orimattilassa, mutta vietin viikonloput Porvoossa.

Lopputyönä Ruotsalainen rakensi neljän metrin korkuisen puisen sydämen, jonka hän verhoili vanhoilla esiliinoilla. Hän oli ilmoittanut lehdessä keräävänsä naisten, äitien ja mummojen kotitakkeja ja saikin kokoon runsaasti vanhoja, jopa 1950-luvulta peräisin olevia karjakkotakkeja ja esiliinoja.

- Saatuani esiliinat kasaan värjäsin ne oranssin ja vaaleanpunaisin sävyin, ei kuitenkaan peittävästi. Halusin, että kuosit jäävät näkyviin.

- Moniin esiliinoihin liittyy myös tarina. Kävelin kerran kadulla, kun eräs nainen työnsi käteeni kassin, jossa oli esiliina. "Äitini käytti tätä viimeisenä päivänään", nainen sanoi.

Työn nimeksi tuli sitten Äiti. Universaali ja myös helposti banaaliksi ymmärrettävä sydänmuoto sai siten oleellisesti uuden merkityksen elämäntarinoita ja kohtaloita kantavista arkisista esiliinoista.

Taidegraafikko Antti Salokangas on todennut työstä seuraavaa: "Henkiseltä maaperältään vastakohtaisten elementtien yhdistäminen, teoksen suuri koko ja vanha riihi näyttely-ympäristönä välittävät katsojalle kuvan äidin sydämestä, kaikkien aikojen ikiaikaisesta äidin sydämestä. Taiteilija on sydämellään ymmärtänyt monia asioita. Sydämellä ymmärretään monia asioita."

Jo aikaisemmin Ruotsalainen oli maalannut sydänkuvioita puulaudoille tutkiakseen kliseistä sydänaihetta. Esimerkiksi sarjakuvasydämen muodolla kuvataan yleisesti rakastumista, mutta lähes aina kevyesti, ilman syvempää merkitystä.

Inhimillisestä todellisuudesta

Myöhemmissä töissään Anitta Ruotsalainen palasi käyttämään elementtejä, jotka liittyvät ihmisen asumisen perusteemoihin.

- Maalaukseni fokuksia voivat olla esimerkiksi pöytä, tuoli, kellari, vintti, seinä, ovi, ikkuna, komero tai sosiaalinen tila.

Vuonna 1998 syntyivät muun muassa maalaukset Ei enää vieraita ja Juhlan jälkeen, jotka Wihuri-säätiö osti omiin kokoelmiinsa. Koloristisesti toteutetulla taustalla näkyy hieroglyfinomaisesti, muutamilla viivoilla piirrettyjä tuoleja ja pöytiä, jotka synnyttävät kaksiulotteiseen väripintaan vaikutelman huoneesta, ihmisen sosiaalisen elämän tilasta. Tuolin ja pöydän muodoilla Ruotsalainen on jäsentänyt tilaa ja rakentanut henkistä näyttämöä.

- Tuolilla on jäsentävä funktio ja se on usein symbolisessa roolissa. Tuolin sijoittaminen, plaseeraus, kielii perustavanlaatuisesta käyttäytymisestä kodin keittiössä. Jokaisella on oma tuolinsa osoittamassa esimerkiksi arvojärjestystä. Pöytä on näyttämö ja keskus, joka määrittelee arkipäivän ja sunnuntain.

Vaikka Ruotsalaisen maalauksissa tutkitaan yksilöllisyyden ja ihmisarvon tunnusmerkkejä, ihmishahmoja esiintyy hänen töissään vain harvoin. Tuoli saa edustaa ihmistä, kaksi vastakkain asetettua tuolia taas kertoo keskustelusta, inhimillisestä vuorovaikutuksesta.

- Tuolin muoto maalauksissani on ikään kuin niin sanottu kansakoulun nelonen väärinpäin. Yksinkertaisen muotonsa takia tuoli on myös muistuma lapsena tuotetuista piirroksista. Näin tuoli jäsentää sekä tilaa että kokemuksia.

Kaikki elämäni juhlat -nimisessä taulussa hyllyssä olevien kahvikuppien suuri määrä kertoo vilkkaasta sosiaalisesta kanssakäymisestä, kun taas väriskaalaltaan samantyyppisessä työssä Päivän päätettyä tunnelma on toinenlainen: ihminen on jätetty yksin, ja pöydälle on pantu esiin perhepotretti, jollaisia varsinkin vanhoilla ihmisillä on lapsista ja lastenlapsista.

Maalausprosessista

Anitta Ruotsalaisen taiteen pääpaino on väreissä ja maalaukset liikkuvat esittävän ja ei-esittävän taiteen rajamailla. Kuitenkin lähes jokaisesta taulusta löytyy - joskin vain karkeasti tai viitteellisesti työstettynä - esittäviä visuaalisia elementtejä.

Ruotsalainen aloittaa maalauksen usein nopeasti kuivuvilla akryylillä hahmottaakseen asioita ja siirtyy sitten öljyyn, joka on hänelle luonteenomainen materiaali. Sitä ennen hän on tehnyt esitöitä, jolloin alitajunta on hakenut aiheita. Lopullinen muoto ja värisävyt pulpahtavat esiin maalausprosessin aikana.

- Maalaus syntyy hyvin välittömässä tunteessa, jossa tietoisuus on kaukana, mutta ymmärtäminen syvällistä.

- Tietenkin välillä tökkii, ei tule mitäään, tulee vain sotkettua. Mutta kun on hyvä fiilis, ei tarvitse ajatella. Aiheet tulevat itsestään. Annan kuvalle mahdollisuuden syntyä - vapaana tietoisesta tulkinnasta. Esille nousee erilaisten aistihavaintojen merkityksiä. Niitä tarvitaan perustaksi, jolle taiteen tutkiminen ja teorioiden luominen voidaan rakentaa.

Mutta itse maalaushetkellä tiedot ja teoriat pysyvät taka-alalla ja kuvapinta on avoinna maalaustilanteessa tapahtuville asioille. Esimerkiksi puhelimen ääni tai keskustelu toisen henkilön kanssa voivat vaikuttaa lopulliseen ilmaisuun.

- Teoria on eri asia kuin maalaustilanne. Opiskelen edelleen taidehistoriaa ja filosofiaa. Historian ja argumentaation kautta ymmärtää taiteen tekemistä ja saa tukea sille.

Kun Anitta Ruotsalainen astui taidemaailmaan 1980-luvulla, vallalla oli abstrakti ekspressionismi. Ruotsalainen myöntää kyllä, että tällä taidesuuntauksella oli vaikutusta häneen, mutta hän ei halua korostaa sitä omana tyylisuuntanaan. Enää ei eletä modernissa vaan postmodernissa ajassa, josta hahmottuu uusia, vielä määrittelemättömiä asioita.

Voimakas, sumeilematon, "ekspressionistinen" maalaustapa on kuitenkin pysynyt Anitta Ruotsalaiselle tyypillisenä.

- Maalauksen kielioppia on kuitenkin kaikki se, mitä maalausprosessin aikana ja valmista maalausta tarkastellessa tapahtuu: väriä värien päälle, pursotusta, pyyhkimistä, ajatuksellista ruuhkaa, katsomista, kuvapinnan jäsentämistä, ongelman ratkaisuun pyrkimistä.