HANNIMARI HEINO: 

RUNOJA

Valokuviin jää sormenjälkiä, lapselle
huudan, pidä reunoista kiinni
                                      ja sitten mentiin

kun puuska vie päästä lasit ynnä muuta
helposti särkyvää, ja käteen sataa koko kesä
märkiä kiviä joita haluat viedä sisälle lämpimään
ottaa aina ja kaikkialta jotakin mukaasi,
raahata talot perässä.

Silti
          puhdasta
                    unohdusta
on, vaikka et voi irrottaa katsetta.

Miten sinä katsot

pitkään      ja      tarkasti,
sinua näkemätöntä, tätäkin
                                   päin lentänyttä pääskyparkaa
jonka vatsa on vielä
                           lämmin, jolle ei nyt löydy mitään käyttöä,
pideltävä vain
                           yön yli
                                     lähellä


                                       ***

Sinun käy sääliksi röttelöitä,
niissä ei voi enää asua.

Menet sisälle taloon joka on
puhki, eikä jaksa enää
kannatella taivaan ja maan raossa ryöppyäviä
huoneita, tulisijoja,
          sitä mille sijaa ei löydy.

Homeen rimpsuhelmoihin pistät pystyyn
juhlat, kaksin
          käsin otat haltuun ihmisen
tilan, ratkeavan
          tahdot sen käsiisi.


                                       ***

Valle Rosenbergin kujalla niittyyn nojaa
kylmettynyt talo,
                    mutta muista mieluummin
valkealaikukas
                    kissa, jonka alla portaasta tulee taas
lämmin, talvioksan orjantappurassa yhä
                    lennosta hengästynyt
höyhentuppo, repaleissa limaa
                    ja niityn vapaus olla pelkkää
niittyä,
          möyheää    lappeellaan    lojuvaa
                                           niittyä, mieluummin
kuin se, ettei kukaan tullutkaan
                                           takaisin, mieluummin
kuinka yksi tarpeeton nurmi
                                           on paikka, itsestään
                                                      syventyvät
                                                                askelmat


                                       ***

kun talo on purettu eikä mikään enää uhkaa
sortua, pihaan helisee
                                    lapsia ja omenoita,
irtoavat taivaasta kuin dreijasta
savi, kaari
              pysyy
                       paikoillaan
käsien alla, kuin olisivat tunteneet
ikkunan ja verannan
                                    yhtämittaa taipuvan puun,
miten niin opetettiin tekemään
ja siihen piti uskoa



                                       ***

pari punaista astronauttia mahtuu kyllä
samalle kannolle, ainoalle
mitä jäi tähteeksi hitaasta
kasvusta, mutaan uppoavien
                             saappaiden reunoissa heijastimet
ja ainoa tarkoitus: meidät pitää nähdä,           täällä, näin

Meidän valot, äiti                                           laulutalon ikkunat

Hannimari Heino (s. 1963) on porvoolainen suomentaja ja kirjoittaja.