SK 3: K niin kuin Koru
Kiehtova korutaide

Pukkilalainen Lenka Vectomov puolestaan on valmistanut rauta- ja villalangasta pieniä rysänmuotoisia amuletteja: häkkejä, joihin hän on sijoittanut spiraaleiksi käpristyneitä avokadon ja banaanin kuoria. Luonnonmateriaalien valinnan takana voi olla ekologinen ajattelu - tai sitten halu provosoida, hyödyntämällä arkisia ja arvottomia aineita vastalauseena perinteiselle korusuunnittelulle, joka käyttää kimaltelevia, kalliita jalometalleja ja jalokiviä. 

Toiset korutaiteilijat työstävät "pehmeiden" luonnonaineiden sijasta “kovia”, tekniikan maailmasta otettuja materiaaleja. Esimerkiksi Johanna Virtanen on rakentanut isoja kaulakoruja sitomalla yhteen satoja pieniä elektroniikan komponentteja.

Näyttelyn kannustuspalkinnon saaneen nuoren Tuija Markonsalon korut Lacrimosa ja Confutatis tuovat mieleen pop- tai punktaiteen. Lacrimosan räikeänvärisellä emalitaustalla näkyvät naisen kasvot helmien ja hakaneulojen ympäröimänä.

Näiden "nuorekkailta" vaikuttavien teosten vastapainoksi asettuvat Eila Minkkisen patinoidusta kuparista tehdyt rintakorut. Ne muistuttavat kuivuneita ja käpristyneitä hedelmiä. Teosten muodot ja niiden nimi Unohdettu viittaavat ihmisen vanhenemiseen ja siihen eristykseen, mihin vanhukset läntisessä yhteiskunnassamme joutuvat.

Minkkisen tavoin myös Jan Sundvik on käyttänyt perinteisempiä materiaaleja: patinoitua kuparia ja pronssia. Siitä huolimatta hänen teoksensa Manipulaatio kuuluu näyttelyn arvoituksellisimpiin: kuparisen rasian kansi on auennut, ja rasian sisältä purkautuu mielikuvituksellisia olentoja: kirahvi-ihminen, aasi-ihminen ja lehmäihminen sekä kaksi sormusta: norsuihminen ja kädellinen. Haluaako taiteilija sanoa, että geeniteknologia on nykyajan Pandoran lipas, joka saattaa tuottaa sellaisia sekasikiöitä ja epämuodostelmia? Mene ja tiedä.

Sekavia tunteita herättää myös Dafna Maimonin sarja Varokaa sisältöä. Vahasta tehdyt korut lepäävät alustalla kuin mehevät trooppiset hedelmät, puoleksi auki leikattuina ja houkuttelevina, mutta yksi niistä sisältää inhottavan teräviä teräspiikkejä.

Silmiinpistävän monissa töissä on käytetty - joko provosoivasti tai humoristisesti - seksuaalikuvastoon kuuluvia symboleja. Clarice Finellin Every rose needs her porn -nimisessä sormuksessa helmiröykkiön seasta törröttävät upealla pinkinvärisellä silkillä päällystetyt viekoittelevat fallokset. 

Dafna Maimon on tehnyt vaaleanpunaiset pikkupöksyt, joihin hän on kiinnittänyt silikonista valmistettuja huulia ja kieliä. Hauskan työn nimi on Jespliistanks! Patricia Menviel-Miettinen vuorostaan on valmistanut kuparista joukon siimahäntiä, joiden nimet ovat Maanantaiveitikka, Tiistaiveitikka, Torstaiveitikka jne.

Kolmesta sormuksesta koostuvassa Hertta-sarjassaan Eija Mäkelä, toinen näyttelyn järjestäjistä, tarkastelee humoristisesti parisuhteeseen liittyviä illuusioita. Romanttisen kioskikirjallisuuden synnyttämät mielikuvat onnellisesta parisuhteesta ja unelmien kumppanista ovat yhä monille totta. Mäkelän teoksessa Unelmien mies on miehisyys sidottu somasti rusetilla. Sormus Pelastusrengas herättää kysymyksen: onko illuusio onnellisesta parisuhteesta pelastusrengas vai tarvitseeko illuusio pelastusrenkaan?

Leena Honkavaara kirjoitti Helsingin Sanomissa (19.4.) näyttelystä, että korumaailmassa on selvästi maskuliinista ja feminiinistä otetta: Jaakko Vaskon K niin kuin Kruunu -päähine ja Vanha läski -rannekoru ovat rosoisia, suuria ja miehiselle viikinkimaulle suunnattuja.

Mutta jako maskuliinisiin ja feminiinisiin aiheisiin ei ole mitenkään absoluuttinen. Miestaiteilijakin voi käsitellä parisuhdetta, kuten Janne Hirvonen tekee näyttävällä teosparillaan Taisto ja Ansa. 'Taisto' ja 'Ansa' ovat paitsi nimiä myös tavallisia substantiiveja, joilla on ilmiselvä merkitys. Merkitseekö siis suhde naiseen miehelle ansaa, ja paneeko mies vastaan? Ansa-kaulakorun levyissä on kullattuja naisen sormien jälkiä - feminiinisen vallankäytön merkkejäkö? Miehen rintaan joku (Ansako?) on tumpannut tupakannatsoja, mutta silti Taisto hymyilee autuaasti.Mies-nais-suhde näyttää sisältävän sadomasokistisia piirteitä.

Kaarin Bonde Jensen, joka on järjestänyt näyttelyn yhdessä Eija Mäkelän kanssa, on tuonut esille herkkiä, lyyrisiä teoksia, jotka toimivat sopivasti vastapainoina näyttelyn raflaaville töille: rintakoruja, joissa hän on yhdistänyt maalauksia taivasnäkymistä - pilvistä, auringosta ja sateesta - erilaisiin esineisiin. Teoksessa Pilviä ympyrässä maalatut pilvet saavat ympärilleen ohuesta hopeasta leikatut kimaltelevat pilvet ja Pyöreä sade 
-rintakorussa maalaukseen on yhdistetty vuorikidehelmiä. 

Mitä korutaide oikeastaan on?
Suomalainen koru 3 -näyttely on paitsi riemukas myös hämmentävä siinä mielessä, että katsoja, jolle korutaide on outo asia, joutuu pohdiskelemaan korun olemusta uudestaan. Siteerataksemme vielä kerran Honkavaaraa: "Seuraaviin Linnan juhliin voisi joku rohkea sonnustautua näin: kaulaan Anna-Leena Haaramäen siisti hopeainen pitsikaulus tai Kati Nulpposen käärmeennahkainen pinkki kotelo, ranteeseen Merja Väätäisen koru vekitetystä superlonista ja pukinsarvihelmistä. Sormeen pornoa pukkaava ruusu! Ja illan puheenaihe on varma."

Jotkin näyttelyyn kuuluvat korut ovat peräti sellaisia, ettei niitä voi mitenkään pitää päällä. Voidaanko sellaisia teoksia kutsua enää koruiksi?

Keskustelimme asiasta näyttelyn järjestäjien, Kaarin Bonde Jensenin ja Eija Mäkelän, kanssa. Molemmat ovat koulutukseltaan hopeaseppiä: Bonde Jensen valmistui vuonna 1987 Lahden kultaseppäopistosta ja Mäkelä vuonna 1990.

Selventääkseen meille korutaiteen asemaa ja olemusta Bonde Jensen ja Mäkelä piirtävät kolme ympyrää, jotka ovat taidekenttä, muotoilukenttä sekä käsityön ja taideteollisuuden kenttä.

Muotoilukentällä tapahtuva korumuotoilu on sarjatuotantoa, jolla on tietty kohderyhmä. Design-korut valmistetaan kalliista materiaaleista kuten kullasta ja hopeasta sekä korukivistä. Suomessa esimerkiksi Lapponia Jewelryn, Kalevala Korun ja Kauniskorun tuotanto edustaa tällaista teollista muotoilua. Käsityön ja taideteollisuuden kentällä luodaan tietylle kohderyhmälle taidollisesti hyvin tehtyjä uniikkituotteita tai pieniä sarjoja. Molempien kenttien koruille käytännöllisyys, funktionaalisuus, on olennainen piirre.

Korutaiteen Bonde Jensen ja Mäkelä sijoittavat selvästi taidekentälle, joskin kaikilla kentillä on yhteisiä kosketuspintoja. Itse taidekentällä korutaiteella on suhde muihin taiteen lajeihin, muun muassa maalaus-, veistos- ja käsitetaiteeseen. Korutaiteen lähtökohtana on ilmaisu, eli koru toimii samalla tavalla ilmaisun välineenä kuin maalaus maalaustaiteessa. Taidekoru ei ole funktionaalinen esine eikä siltä voi vaatia, että sitä voitaisiin käyttää perinteisen korun tapaan. Taidekoru on itsenäinen taideteos siinä kuin maalaus ja veistoskin.

Asiaan vihkiytymätön voisi tietenkin kysyä, miksi näitä teoksia ylipäänsä kutsutaan enää koruiksi; nehän voisivat yhtä hyvin olla pienoisveistoksia. Bonde Jensenin ja Mäkelän mielestä kyse on epäoleellisesta luokitteluhalusta. Korutaiteessa etuliite ‘koru’ määrittelee lähinnä sitä, mistä taiteen lajista on kysymys.

Mäkelä korostaa, että korutaiteessa mittakaava on tärkeä, sillä korutaiteilijat luovat ihmisen kehoon suhteutettuja esineitä: "Korutaide pohtii kehoa ja ihmisyyttä". Samaa tekevät tietenkin muutkin taiteen alat, mutta juuri korutaiteelle se näyttää olevan tunnusomaista. Kuvataiteeseen verrattuna korutaiteella on oma erityinen ulottuvuutensa: koru on itsenäinen taideteos, mutta samalla sillä on intiimi suhde paitsi ihmisen kehoon myös ihmisen mieleen. Toisin sanoen: suhde ei ole pelkästään fyysistä, vaan myös henkistä laatua.

Korutaiteen ilmaisun vapautuminen ei ole suomalainen ilmiö. "Korutaide on kansainvälisesti lyönyt itsensä läpi jo 1960-luvulla, mutta Suomessa kehitys on ollut hitaampaa - johtuen muun muassa näyttely- ja galleriatoiminnan vähäisyydestä", Bonde Jensen ja Mäkelä toteavat.

Koska korutaide on pieni taiteenala, kansainvälisyys on sille ominaista. Hollanti on ollut korutaiteelle tärkeä maa, niin kuin Saksakin ja tietysti myös Yhdysvallat. Helsingin Taideteollisuusmuseossa järjestettiin 1980-luvun alussa laaja korunäyttely, joka toi uuden amerikkalaisen korun Suomeen. 

Korun historiasta
Korutaide on itse asiassa ollut ihmisen ensimmäinen taidemuoto, jossa hän on voitu toteuttaa ajatuksiaan ja jossa sisältö luo muodon. Ihmisen luontainen narsismi ja halu koristella itseään ovat yleismaailmallisia piirteitä. Näyttelyssä Hanna Lommin eebenpuinen Leimasin ja hänen ottamansa valokuvat siitä, kuinka newyorkilaiset painavat leimasimella kuvioita iholleen, viittaavat tähän ikivanhaan vartalon koristelun perinteeseen.

Ensimmäisiä varsinaisia koruja valmistettiin luonnosta saaduista esineistä - lintujen sulista, simpukoista, eläinten nahoista, kukista, kivistä ja helmistä. Heimon päällikön ja poppamiehen näyttävä asu ja päähine palvelevat statussymboleina, vallan ja voiman välineinä. Jaakko Vaskon huikea teos K niin kuin Kruunu: Kun astuin sisään huoneeseen kaikki kääntyvät katsomaan minua muistuttaa tästä traditiosta. Vaskon kruunun päälle asetetut pienet intiaanipäät tuovat mieleen pääkallonmetsästäjien tavan kutistaa surmattujen vihollisten päät ja kantaa niitä mukanaan voiman lähteinä ja voiton merkkeinä.

Länsimaisissa yhteiskunnissa jalometalleista ja jalokivistä valmistetut korut ovat olleet osa hovikulttuuria ja aateliston ylellistä elämää. Suomessa yhteiskunnan homogeenisuus, kansan köyhyys ja maaseutuvaltaisuus sekä protestanttinen etiikka ovat hillinneet ihmisen halua itsensä koristamiseen. Suomalaiset korut ovat olleet vaa-timattomia ja usein myös hyvin samankaltaisia. Sotien jälkeen jokaisen naisen haaveena oli saada yhtenäinen korusarja: kaulakoru, korvarenkaat, rannerengas ja sormus.

1960-luku oli kovan teknologian ja modernismin kulta-aikaa. Vastavoimat olivat kuitenkin jo varhain liikkeellä. Taidekentällä vallitsi informalismi, ja myöhemmin ekologinen ajattelu ja uusiokäyttö astuivat mukaan kuvaan. Perinteisiä materiaalikäsityksiä kyseenalaistettiin, ja juuri materiaalin kautta saavutettiin irtiotto perinteisestä korusta. Eila Minkkinen teki aikoinaan kokeiluja muun muassa aaltopahvin ja tervapaperin kanssa. SK 3 -näyttelyssä materiaaliestetiikka näkyy vahvasti paitsi Janna Syvänojan rintakoruissa myös Minnamarina Tammen töissä, joissa hän on käyttänyt sanomalehtipaperia. 

Tänä päivänä suomalaisessa korutaiteessa materiaalikeskeisyyden rinnalle ovat nousseet figuratiivisuus ja käsitetaide. Juhani Heikkilä on luonut uniikkikoruja päällystämällä pieniä puunkappaleita hopealla. Heikkilä kuuluu juuri siihen korutaiteilijoiden joukkoon, joka tasoitti tien materiaalikeskeisestä ajattelusta figuratiiviseen suuntaan ja käsitetaiteeseen. Jo 1980-luvulla tämä pitkän linjan kulkija teki pieniä ihmisen pää- ja kasvoaiheisia koruja, ja viime aikoina kasvojen rinnalle ovat tulleet torsot. Tyypillistä hänelle on se, että hän antaa teoksilleen ironisia tai arvoituksellisia nimiä: Sianpäinen miestorso edustaa Elämää suomalaismetsissä, ja jotain on Jokaisen miehen takana, mutta mitä? Heikkilälle myönnettiin muuten SK 3 -näyttelyn tunnustuspalkinto ansiokkaasta työstä korutaiteilijana ja suomalaisen korutaiteen edistäjänä.

Entäs jatko? 
Kaarin Bonde Jensen ja Eija Mäkelä toimivat nykyään Borgå hantverks- och konstindustriskolan korutaiteen linjalla opettajina. Vuonna 1998 he ottivat yhteyttä koulun rehtoriin Solveig Mickelsiin ja ehdottivat korutaiteen linjan perustamista. Ensimmäinen opiskelija otettiin sisään syksyllä 1999. Lyhyessä ajassa linja on alkanut kantaa hedelmää. SK 3 -näyttelyyn arvovaltainen jury, johon kuuluivat professori Kadri Mälk Tallinnasta ja professori Lauri Anttila Kuvataideakatemiasta, kelpuutti 38 taiteilijan teoksia (yhteensä yli 70 taiteilijaa oli tarjonnut töitään), ja valittujen joukossa on neljä Bonde Jensenin ja Mäkelän oppilasta (Clarice Finell, Merja Väätäinen, Linda Sundman ja Dafna Maimon) Borgå hantverks- och konstindustriskolasta.

Äskettäin Porvoossa nähty korutaiteen katselmus oli siis kolmas, jonka Bonde Jensen ja Mäkelä ovat järjestäneet. Aiemmat korunäyttelyt pidettiin vuosina 1996 ja 1998. Järjestäjät ovat itse tyytyväisiä kolmanteen korunäyttelyynsä: ilmaisu on tullut entistä vapaammaksi, ja mukaan on tullut lisää leikkimielisyyttä ja huumoria. Katselmuksen tavoitteena onkin paitsi avata kiinnostavia näköaloja tähän monipuoliseen taiteenlajiin myös antaa suomalaiselle korutaiteelle suuntaviivoja uudelle vuosituhannelle, ja varmasti siinä on onnistuttu. Eija Mäkelän ja Bonde Jensenin järjestämänä Suomalainen koru 3 -näyttely taitaa jäädä viimeiseksi, sillä näin laajan näyttelyn kokoaminen on vienyt molemmilta järjestäjiltä rutkasti aikaa ja voimia. Alustavat keskustelut näyttelysarjan jatkamisesta ovat kuitenkin jo käynnissä.

Bonde Jensenin ja Mäkelän ansiot korutaiteen tunnetuksi tekemisessä ovat kiistattomat, ja Suomalainen koru 3 -näyttely kuului paikallisen taide-elämän vuoden 2001 huipputapauksiin. Sitä paitsi näyttelyn tarina ei ole suinkaan vielä päättynyt. Syksyllä SK 3 matkaa Mikkelin taidemuseoon (21.9.-18.11.), vuodenvaihteen jälkeen Lönnströmin taidemuseoon Raumalle (9.2.-31.3.2002) ja lopuksi Kemin taidemuseoon (12.4.-12.5.2002). Eli jos joltakulta Porvoossa pidetty näyttely on mennyt ohi, hänellä on tilaisuus nähdä sen vielä muualla. Kannattaa käydä katsomassa!

Kaarin Bonde Jensen ja Eija Mäkelä ovat toimittaneet Suomalainen koru -nimisen kirjan, johon on koottu yksiin kansiin kaikki kolme näyttelyä. Kirja on kuvateos, joka kertoo pitkälle koko 1990-luvun suomalaisen korutaiteen historian. Vastaavanlaista ei ole tehty aikaisemmin, joten siinäkin mielessä porvoolaiset korutaiteilijat ovat tehneet uraauurtavaa työtä. Bonde Jensen ja Mäkelä ovat kirjoittaneet omat kommenttinsa näyttelyistä, ja lisäksi he ovat tilanneet intendentti Marianne Aavilta Taideteollisuusmuseosta laajan artikkelin, joka valaisee korutaiteen historiaa ja nykypäivää. Kirjan on määrä ilmestyä tänä kesänä, ja tekstit ovat siinä paitsi suomeksi myös englanniksi ja espanjaksi, joten on lupa odottaa, että kirjasta tulee kansainvälisestikin merkittävä teos. 

Teksti: Nina Kihlman ja Helmut Diekmann
Valokuvat teoksista: Ulla Paakkunainen

Kaarin Bonde Jensen ja Eija Mäkelä.
Kuva: Helmut Diekmann