|
Paljasjalkaiset porvoolaiset - tai yli kymmenen vuotta kaupungissa asuneet -
muistanevat vielä Riiviöpuoti-nimisen lastenvaateputiikin Porvoon vanhassa kaupungissa,
Välikadulla. Siellä myytiin veikeitä lastenvaatteita: hatuissa oli kolmionmuotoiset
korvatupsut ja puseroiden hihoja koristivat "hirmuliskoevät".
Vaatteet olivat Porvoon maalaiskunnassa syntyneen Leena lllukan suunnittelemia.
Illukka oli opiskellut vuosina 1982-86 kudontaa ja ompelua Borgå hemslöjdskolassa,
Porvoon ruotsinkielisessä kotiteollisuuskoulussa. 1990-luvulla hän päätti ryhtyä
taiteilijaksi ja saavuttikin nopeasti melkoisen menestyksen: hänen ensimmäisestä
maalausnäyttelystään myytiin lähes kaikki työt. Tällä hetkellä Illukan
taideteoksia on mukana kansainvälisissä näyttelyissä eri puolilla Eurooppaa.
Tapasimme hänet Pernajan Gammelbyssä, jossa hän asuu puolisonsa
hammasteknikko Anssi Kamulan ja heidän neljän tyttärensä kanssa.
Suunnittelit aikoinaan vaatemallisi itse. Kuka ne toteutti?
- Piirsin kaavat ja teetin ne sarjatuotantona tamperelaisella alihankkijalla.
Paitsi omassa Porvoon liikkeessä mallistoa myytiin Pukevassa ja Seventh Streetissä
Helsingissä. Lopetin liikkeen vuonna 1991, kun muutimme tänne Vanhaankylään.
- Pukevaa ja Seventh Street -kauppaakaan ei enää, mutta niiden konkurssit eivät
olleet yhteydessä siihen, että lopetin mallistoni toimittamisen niille.
Sen jälkeen ryhdyit maalaamaan.
Riiviöpuodin mallistoa 90-luvun alusta
Mikä sai sinut luopumaan lastenvaatealasta?
- Se oli pako. Olin saanut tarpeekseni lastenvaatteiden tekemisestä. Mallini olivat
ihan hyvät, mutta vaatetusalan teki raskaaksi se, että mallistoja oli oltava useita
vuodessa. Lisäksi pienen putiikin pito vanhassa kaupungissa ei ollut helppoa hommaa,
vaan menekki oli kausiluonteista. Hyvinä aikoina riitti asiakkaita, huonoina aikoina
sain viettää liikkeessä yksinäisiä päiviä.
Miksi päätit ryhtyä maalaamaan tauluja?
- Halusin olla "oikea" taiteilija ja oli helpompaa ryhtyä tekemään tauluja, mikä on
hyväksytympää kuin tekstiilitaide. Ajattelin, että kokeillaan. Se oli oman identiteetin
etsimistä taiteilijapiireistä. Halusin kuulua johonkin. Pidin silloin useita näyttelyitä:
oli Vanhan Kappalaisen talon näyttely Porvoossa, keväällä näyttely Helsingissä, syksyllä
Loviisassa ja sitten Kuusankoskella. Piti saada mahdollisimman paljon aikaan ja nopeasti.
Kappalaisen talon näyttely oli myynnin kannalta menestys. On harvinaista, että taiteilijan
ensimmäisestä näyttelystä myydään niin paljon.
- Kyllä se oli minullekin hämmästyttävä asia. Olin siitä hirveän onnellinen ja tunsin,
että ura lähti alkuun.
Kehitit oman tekniikan, paperibatiikin.
- Ei voi sanoa, että se olisi ollut oma tekniikka, vaan sen ovat itse asiassa kehittäneet
jaavalaiset Indonesiassa. Batiikkia tehtiin alussa paperille, sillä ihmisillä ei ollut varaa
ostaa tai tehdä kankaita. Tekniikan opiskelin batiikkikirjoista. Minullahan oli perustiedot
tekstiilin puolelta, jossa batiikin tekemiseen käytetään mehiläisvahaa. Paperibatiikissa ei
tarvita mehiläisvahaa, vaan voidaan käyttää parafiinia. Se vain sulatetaan pois, kun taas
tekstiilissä mehiläisvahan on mentävä kuituihin.
Miten paperibatiikin teko tapahtuu?
- Ensin sulatan parafiinia paistinpannulla. Sitten piirrän parafiinisiveltimellä jonkin kuvion
ja annan paperin kuivua. Kuivumisen jälkeen rypistän tai taitan paperin niin, että saan rakkeloita
haluamiini kohtiin. Sen jälkeen sivelen päälle peiteväriä, joka imeytyy rakkelokohtiin.
Annan peitevärin kuivua ja silitän parafiinin silitysraudalla pois. Ne kohdat, joissa on ollut
enemmän parafiinia, jäävät valkoisiksi. Ne kohdat, joista väri on mennyt läpi, tulevat värillisiksi.
Kerralla saadaan siis vain yksi väri?
- Niin, ja käsittely tehdään monta kertaa. Parafiinia laitetaan uuteen kohtaan aina ennen uutta väriä.
Onko lopputulos jossain määrin sattumanvarainen?
- Tavallaan, mutta kyllä sitä voi aika pitkälle säädelläkin. Näen tuloksen vasta lopussa,
mutta tiedän kyllä työtä tehdessäni, mihin laitan kunkin värin ja miten ne sekoittuvat.
Esimerkiksi, tuleeko keltainen monen kerrostuman jälkeen jossakin vaiheessa läpi.
Ensimmäiset paperimaalauksesi olivat hyvin värikkäitä. Kaikissa pursuavat voimakkaat elämän värit:
punainen, keltainen, sininen. Teit niin sanotun Hullu-sarjan: oli Hullu nainen, Hullu koira ja
Hullu kameli ja lisäksi värikylläinen Aurinkokuningas. Muissa kuvissa oli kello aiheena.
Mistä ammensit tällaisia aiheita?
- Aiheet vain tulivat jostakin, jokapäiväisestä elämästä tai mistä vaan. Käytin myös öljy- ja akryylivärejä.
Lisäksi tein batiikkia öljyvärikankaalle, mikä toimii erittäin hyvin, paitsi että silittäminen on työläämpää
kuin paperilla, sillä kankaat ovat aika isoja.
Hullu kameli (1994) paperibatiikki
Vuonna 1996 Porvoon taideyhdistyksen juhlanäyttelyssä eli Eros ja Psykhe -näyttelyssä sinulla oli “sininen kausi”
päällä.
- Nämä taulut ovat tavallaan kollaaseja. Pohjan maalasin peitevärillä, sitten leikkasin kuvapaloja
ikivanhoista seksilehdistä, kärvensin kynttilällä paperipalojen reunat pehmeiksi ja liimasin kuvat taustaan.
Hiekkapaperilla hioin kuvien reunat, kunnes ne eivät enää kohonneet pinnasta. Taulut kuuluvat
Rakkaudella Eva -nimiseen sarjaan.
Vuodet 1994-96 olivat elämässäsi siis vaihe, jolloin teit paljon maalauksia.
- Kyllä. Monet maalaukseni eivät ole koskaan olleet missään näyttelyssä. Niitä on kehystämättöminäkin
täällä kotona.
Sitten lopetit maalaamisen. Vuonna 1997 teit hyvin erikoisia naisten pukuja. Esimerkiksi sellaisia,
joissa oli käytetty materiaalina muun muassa ihmisten hiuksia tai värjättyjä kalastusverkkoja.
- Puvut ovat syntyneet kansainvälisiä hiusnäytöksiä varten. Oli hiusmallishow Hair Open Helsingissä,
Arctic Show Oulussa sekä L'Oreal-hiusmallishow Helsingissä ja Tampereella. Niissä oli paljon väkeä ja
useita näytöksiä ja oli päästävä esille erilaisuudella. Jouduin miettimään, mikä materiaali toisi jotakin
uutta. Sain aina jonkin käsikirjoituksen, jossa kerrottiin, minkä tapainen näytöksen on oltava,
eli ei tämä aivan itsestään synny. Tein puvustukset Porvoossa toimivan hiustaiteilija
Patskulle eli Patrick Koskiselle ja NAPS-teamille.
Sotilaan morsian (1997), puku: kiukset ja sifonki. Kampaus: NAPS-team.
Meikkaus: Niina Laine. Valokuva: Ismo Hentonen
- Osittain samat puvut olivat kesällä 1997 esillä helsinkiläisessä Jangva-galleriassa
Pukea kuviksi -nimisessä näyttelyssä. Sitä näyttelyä varten kokosin vielä sinisistä kirurgin sormikkaista
puvun nimeltä Safe Skin. Sama puku matkusti vuonna 1998 Kööpenhaminaan, jossa oli Upside Down,
Inside Out -niminen näyttely. Sen ideana oli hyödyntää kierrätystavaraa taiteen tekemisessä.
Vuosina 1996-98 opiskelit Taideteollisessa korkeakoulussa ja suoritit tekstiilitaiteen opintokokonaisuuden.
Miten se on vaikuttanut taiteeseesi?
- Opiskelu antoi minulle lisää itsevarmuutta, itseluottamusta. Ikään kuin joku olisi potkaissut ja sanonut:
Tee vaan! Tee sitä, mitä sinusta tuntuu oikealta eikä sen mukaan, että kuuluisit johonkin. Olen löytänyt
oman tyylin. Voin kokeilla kaikkea kysymättä sitä, onko se taiteellisesti oikein ja hyväksyttyä.
- Aloin tehdä enemmän tekstiilitaidetta. Sain opiskelusta uuden näkökulman, sillä tekstiilitaide on nykyään
paljon muutakin kuin käsillä nyhräämistä tai tilkkutäkkien ompelemista ompelukoneella. Oikeastaan se,
että maalasin välillä, auttoi minua pääsemään pois vaatteista ja samalla näkemään, että tekstiileistä voi
tehdä muutakin kuin käyttövaatteita, esimerkiksi kolmiulotteisia, veistoksellisia teoksia. Voin käyttää
omaa ammattitaitoani ja oppimaani taiteen tekemiseen. Olen myös oppinut yhdistelemään erilaisia materiaaleja,
esimerkiksi kudonnaisia, lankaa, siimaa ja muovia. Käytän muun muassa samaa akryylimassaa, josta mieheni
Anssi tekee hammasproteeseja. Voin käyttää myös eri käsityöläisten materiaaleja omassa ilmaisussani.
- En tarvitse enää taiteilijaporukkaa ympärilleni. Olen löytänyt oman tapani luoda identiteettini ilman
muita taiteilijoita.
Eikö sinulla ole esikuvia, ulkomaisia tai suomalaisia tekstiilitaiteilijoita?
- Ei varsinaisesti. Pidän kyllä juuri sellaisista taiteilijoista, jotka tekevät erilaisia töitä,
esimerkiksi sekä maalaus- että tilataidetta.
Tekstiilitaiteen opiskelun lopputyösi nimi oli vuonna 1998 valmistunut Perhosen
sielu.
Miten itse tulkitset teostasi?
- Keskellä teosta on valokuva pienestä alastomasta tyttölapsesta, pää riipuksissa.
Siihen olen liitänyt isot harsomaiset perhossiivet, jotka on naulattu taustaan kiinni.
Naulat ovat melko isokokoisia. Tavallaan siinä on ristiinnaulattu lapsi.
Perhosen sielu kuvaa elämän raadollisuutta, kärsimystä. Ei lapsen elämä ole niin ruusuista
kuin me huonomuistiset aikuiset tahdomme usein ajatella.
Vuonna 1999 sinulla oli mm. Kappalaisentalon näyttelyssä esillä isokokoinen teos,
jossa oli ihmisten hääkuvia. Etsit niitä lehti-ilmoituksellakin.
- Tein tätä Huntu-teosta vuosina 1999-2000 eli se kasvoi ajan mittaan. Vuonna 1999 teos kävi Floridassa,
sikäläisessä Museum of Hispanic and Latin American Art -museossa “Women on textile art”- näyttelyssä.
Viimeksi, kun se oli esillä Laterna Magicassa Helsingissä, se oli saavuttanut lopullisen pituutensa eli
7 metriä. Nyt siinä on sadan parin hääkuvat.
- Pyysin kuvia ystäviltä ja tuttavilta ja etsin ihmisten hääkuvia myös lehti-ilmoituksilla.
Sain kokoon paljon kuvia, vaikka jotkut kieltäytyivätkin antamasta hääkuviaan minulle.
Se oli heille niin arka asia.
- Teos koostuu ompelulangasta ja siimasta. Ompelin langat neulekoneella pitseiksi ja pingotin pitsipalaset
kehikkoihin. Yhden palan koko on noin 20 x 15 cm. Valokuvista teetin muovikalvot, joita siirsin lämmön avulla,
silitysraudalla, paloihin. Lisäksi liitin siimoihin vielä helmet.
- Työ kuvaa sitä, että avioliitto ei tänä päivänä enää ole yhtä pyhä asia kuin se oli ennen vanhaan.
Olen miettinyt, mikä siitä tekee niin tärkeän.
- Näyttelyissä minulta on kysytty, että olenko laskenut, kuinka moni näistä sadasta hääparista on vielä naimisissa.
Sanoin, ettei se minusta ole ollut tärkeää, vaan tärkeämpi on ollut se hetki, ei menneisyys tai tulevaisuus.
Jokaisella on kuitenkin siitä hetkestä mukava muisto.
Etkö ole ajatellut, että teoksen harsomaisuus ja hauraus symboloi haavoittuvuutta?
- Kyllä, myös sitä. Moni kysyi minulta samaa myös näyttelyissä ja luulen, että joku voi teoksesta
sellaistakin etsiä. Itse en ole tätä varsinaisesti ajatellut, vaan enemmänkin onnellista hetkeä.
Mutta tietysti työ on haavoittuva, niin kuin huntu on.
Mainitussa Vanhassa Kappalaisentalossa pidetyssä näyttelyssä sinulla oli lisäksi pari työtä,
joiden nimi oli Enchantment eli Lumous. Mistä tulevat ne sammakot, jotka liikkuvat harsojen päällä?
- Lumous on satuaihe. Käytin teoksiin poltettua kangasta ja kullattuja sammakoita. Naisen unimaailmahan
on sitä, että kaikki on kultaa ja hohtavaa. Tulevaisuudelta odotetaan paljon. Sammakko edustanee -
niin kuin sadussakin - miestä. En kuitenkaan tarkoittanut sitä suoranaiseksi sadun kuvaukseksi,
jossa sammakkoprinssi odottaa prinsessan suudelmaa. Yhdessä Lumous-teoksessa vilisee peräti viisi sammakkoa.
Kesäkuussa Lumous matkustaa Latviaan, Riikaan, kansainväliseen Tradition & Innovation -näyttelyyn.
Sinulla on eri paikoissa, viimeksi Belgiassa, ollut näytteillä teos, jossa naisten jalat tulevat seinästä.
Miten olet tehnyt ne, otitko mallin oikeista jaloista?
- Kyllä, ne ovat aivan aitoja. Siinä on ystävien jalkoja ja omatkin jalkani, jotka olen tehnyt kipsimalleilla.
Ne näyttävät helppotekoisilta, mutta sitä ne eivät ole. Joku saattaa kuvitella, että siinä on isketty
kipsi sukkahousuihin, joita on sitten ripustettu seinään, mutta niin helposti se ei käynyt.
Laitoin ensin kipsiharson jalan ympärille ja kipsin kovetuttua leikkasin sen irti jalasta.
Sen jälkeen täytin muotin kipsillä ja suljin sen. Valmiin kipsijalan päälle olen kutonut
neulekoneella kankaan, joka on kovetettu hartseilla. Työ on ollut monivaiheinen;
sitä ei voi tehdä noin vain. Neuleenkin olen kutonut ompelulangasta ja siimasta,
mikä sekin on melko vaivalloista.
- Työn nimi on Tango. Jalat ovat tyrkyllä niin kuin lavatansseissa. Alussa mietin myös nimeä Seinäruusut,
mutta Tango tuntui napakammalta ja kansainvälisemmältä eikä se ollut niin päällekäypä kuin Seinäruusut.
Monet aiheesi tuntuvat liittyvän seksuaalisuuteen.
- Niin, ainakin naisellisuuteen. Se minua juuri ärsyttääkin! Niin monet naispuoliset tekstiilitaiteilijat
tekevät aina naiseuteen - raskauteen, oman identiteetin etsimiseen tai lapsiin - liittyviä töitä. Miehet
taas tekevät yhteiskunnallisia aiheita ja käsittelevät asioita toisella tavalla. Yhdessä vaiheessa tein
paperikorsetteja, ja tietenkin myös suunnittelemani vaatteet liittyvät naisellisuuteen ja vartaloon.
Mutta en etsi naisellisuutta tarkoituksella.
- Työt ovat minua itseäni. Samalle ne kuuluvat tähän yhteiskuntaan ja toivon, että ne puhuttelevat
jokaista omalla tavallaan. Esimerkiksi kirurgin lateksihansikkaista tehtyä työtäni
Safe Skin eli
Turvaiho voi ajatella monella tavalla. Monet tulkitsevat sen seksuaalisesti siten, että siinä on naisen
vartalo täynnä utareita. Toisille Safe Skin tuo mieleen "Safe Sex" ja he näkevät teoksessa jonkinlaista
kokovartalon kondomia. Kööpenhaminan näyttelyssä korostettiin ekologista ajattelua, kierrätystä, eli sitä,
että käytettyjä materiaaleja käytetään uudelleen. Yritän olla johdattamatta katsojaa liikaa, jotta hän voi kokea työni omalla tavallaan.
Mitä töitä sinulla on nyt tekeillä?
- Teen parhaillaan sarjaa tyynyjä. Töiden nimi on Absolution eli Synninpäästö. Keräsin kirpputorilta
vanhoja 50-luvun alushameita ja mietin, että mitä minä näistä teen. En halunnut ripustaa suurta määrää
alushameita kivassa väriskaalassa henkareihin vaan käyttää materiaalin uudestaan. Yhtenä päivänä keksin,
että voin tehdä niistä onttoja tyynyjä, jotka hartsaan. Alushamekangas on hyvin intiimi materiaali;
se on ollut lähellä ihoa. Materiaalin kautta tyynytkin liittyvät naisellisuuteen. Lisäksi muotoilen
tyynyihin akryylimassasta pusuhuulet.
Absolution II (Tyyny; 2000), alushamekangas, hartsi, akryyli
- Kun ihminen menee nukkumaan, hän nauttii siitä, että pääsee lepoon ja rutistaa tyynyn johonkin muotoon.
Tein tyynyjä eri asennoissa, joihin ihmiset niitä ryttäävät. Toiset taittavat tyynyn kaksin kerroin,
toiset laittavat sen kainaloon. Synninpäästö tarkoittaa sitä, että ihminen saa nukkua levollisesti.
Onko tässä sama idea kuin sananlaskussa, jossa sanotaan, että hyvä omatunto on paras päänalunen?
- Ei, vaan tyynysarjassa haen enemmän sitä, että jokaiselle ihmiselle itse tyyny merkitsee synninpäästöä,
lepoa ja rauhaa, oli hän sitten tehnyt mitä tahansa. Elämä ei ole kenellekään herkkua. Eikä kukaan meistä
ole puhdas pulmunen. Jokaisella on omat luurangot kaapissa. Suon synninpäästön jokaiselle silloin kun hän
menee nukkumaan.
- Minitekstiili Kirjekuori eli Absolution III ajaa vähän samaa asiaa: siinä on mukana kaksi ihmistä,
lähettäjä ja vastaanottaja, ja toinen pyytää toiselta anteeksi.
Absolution III (Kirjekuori; 2000), alushamekangas, akryyli
Minkälaisia teoksia sinulta voi odottaa tulevaisuudessa?
- No, huhtikuun alussa Porvoon taidehallissa on korunäyttely, jossa olen mukana.
Tietenkin voisin joskus taas maalata, mutta kaikkeen ei riitä aikaa. Täytyy katsoa.
- Kun elää täällä maalla neljän lasten kanssa, ideat eivät tule siitä, että kokoan tässä legoja,
vaan aivan muusta: eletystä elämästä, tulevasta elämästä, ystävistä ja kaikesta, mitä tapahtuu.
Joskus mielessäni liikkuu jokin ongelma. Mietin esimerkiksi, mitä voisin tehdä jostakin materiaalista,
ja ratkaisu voi kyllä tulla aivan ykskaks, myös keskellä jotain arkipuuhaa.
- Joku paikallinen sanoi taannoin Belgian näyttelystäni, että etkö ole vieläkään päättänyt, mikä haluat olla.
Hän muisti ajan, jolloin tein maalauksia. Silloin ajattelin, että kyllä se niin on:
en ole todellakaan päättänyt. Sehän tässä onkin kaikkein hauskinta.
Olen miettinyt, mitä taiteilijana olo oikein merkitsee.
Eiköhän tärkein asia ole se, että tekee hyviä töitä?
Periaatteessa minulla on uteliaisuus kaikkeen, eikä mikään rajoita minua.
Haastattelu ja teksti:
Seija Kerttula ja Helmut Diekmann
|
