***

Helmikuussa 2001 julkaistiin Maria Peuran esikoisromaani On rakkautes ääretön. 31-vuotias Peura on eläytynyt kuusivuotiaan Saaran maailmaan. Tytön vanhemmat ovat kyvyttömiä pitämään huolta tytöstä. Niinpä Saara on viety ukille ja mummille. Ukilla on Saaraan väkivaltainen insestisuhde. Mummista ei ole avuksi, naapureista ei ole avuksi. Saara kääntää tapahtumat mielessään lapsen kielelle ja pakenee pahimpia hetkiään fantasiamaailmaan. Kipu tunkeutuu sinnekin.

Maria Peura on matkannut Lapista Pellon kunnasta eteläiseen Suomeen. Matka on vienyt Tampereelle, Berliiniin, Helsinkiin ja lopulta Porvooseen, jossa Maria nyt asuu miehensä Tero Liukkosen ja poikansa Ismaelin sekä viikonloppuisin myös Teron lasten kanssa.  Monet esikoiskirjailijoista kertovat lehtijutut keskittyvät kirjailijaan. Kirjoittaminen käsitellään vain sivutuotteena, ja kirja on jotain, joka on pulahtanut pintaan kuin syvämerensukeltajan aarre. Mutta miten kirja syntyy? Miten tullaan esikoiskirjailijaksi?

Monenlaisia yrityksiä

Maria Peura luki lapsena paljon ja kirjoitti jo alle kouluikäisenä satuja. Pellossa hän alkoi viisitoistavuotiaana kirjoittaa paikallislehteen. Monet kirjailijoiksi päätyneet ovat ottaneet kirjoittamisen vakavissaan jo varhain. Mariakin yritti jo neljätoistavuotiaana romaanimuotoa. Ensimmäisen kirja jäi kuitenkin nuorelta tytöltä kesken.

19-vuotiaana Peura muutti Tampereelle. Siellä hän löysi ensin työpaikan koulunkäyntiavustajana sairaalakoulussa. Koulussa oli oppilaita lasten psykiatriselta osastolta. Monet olivat insestin uhreja.

- Koulussa keskusteltiin paljon lasten ja nuorten psyykkisistä ongelmista. Olin itse hukassa ja keskusteluissa oli jotain tervehdyttävää. Työpaikka oli minulle turvallinen. Siellä saamistani tiedoista oli myöhemmin yllättävää hyötyä romaanini kan-nalta.

Tampereella Peura myös opiskeli yliopistossa saksaa, tiedotusoppia ja draamaa. Hän oli toimittajanakin. Kahdesti hän oli Berliinissä opiskelemassa teatteritiedettä. Tampereella Peura löysi Legioonateatterin, kirjoitti sinne kaksi näytelmää ja teki lauluja.

- Näyttelin näytelmissä itsekin. Pidän teatterissa toimimisesta. Mutta kirjoittaminen ja romaanin tekeminen on alue, jolla saa olla itsekäs. Se on kirjoittajan oma maailma, näyttämö, jossa saa toteuttaa, mitä tahtoo.

Peura työsti lastenkirjan. Se pääsi kustantamossa pidemmälle, julkaisemista harkittiin. Hän sai kuulla, että kirjasta näkyi kertomisen halu, ja taitoakin. Mutta sitä ei silti julkaistu.

- Ja hyvä niin! Jälkeenpäin tajusin, ettei se ollut valmis. Tekstistä huomasi, että se oli ensimmäinen, jonka olin työstänyt loppuun. Olin yrittänyt laittaa siihen kaiken. Se oli turhan absurdi ja väkisin väännetty. Kirjassa ei ollut kertomisen riemua.

Peuran elämäntilanne ei ollut hyvä. Teksti heijasteli oman elämän riemuttomuutta.

- Seurustelin väkivaltaisen miehen kanssa ja join paljon. Jossain vaiheessa aloin selvittää ongelmiani. Lopetin alkoholinkäytön. Jätin miesystäväni. Sain pojan, Ismaelin. Muutokset toivat elämääni uutta. Löysin omat voimavarani, vapauduin tekemään luovaa työtä. Aiemmin energiani oli mennyt itseni ulkopuolella oleviin asioihin.

Kirjan alku pääsykokeissa

Alkoi tapahtua nopeasti. Vuonna 1999 Maria haki teatterikorkeakouluun dramaturgialinjalle.

- Tilanne oli hirveän stressaava ja pulssi löi kiivaasti. Olin ollut samoissa pääsykokeissa aiemminkin. Pääsin viimeiseen vaiheeseen, epäonnistuin yhdessä tehtävässä ja romahdin. En pystynyt enää nousemaan.

- Tällä kertaa päätin heittäytyä. Sanoin itselleni, että vaikka mitä tapahtuisi, jatkan ja annan kaikkeni. Päätin, että kirjoitan ilman sensuuria, en mieti mitään. Oli kauhea draivi päällä. Tuntui, etten pääse sisään, jos yhtään kontrolloin.

Pääsykokeiden lopussa tapahtui. Jäljellä oli enää muutama pyrkijä. Kaikille annettiin henkilökohtaiset kirjoitustehtävät. Maria kirjoitti ikään kuin olisi mies, joka syntyy uudestaan tytöksi, jota käytetään seksuaalisesti hyväksi. Insestiaihe oli astunut esiin. Heti kokeiden jälkeen Peura sai kuulla päässeensä sisälle. Hän alkoi samantien kirjoittaa kirjaa ja tuotti materiaalia, vaikka syy oli vielä auki. On rakkautes ääretön -kirjan ensimmäinen versio syntyi kahdessa viikossa.

- Ajattelin tarinaa ensin pitkänä novellina. Pituus oli silloin noin 80 sivua. Ensin tekstissä oli vain ydinperhe, Saara, ukki ja mummo, äiti ja isä. Alusta asti mukana oli kuitenkin toivoa antava loppu.

***

Uusi elämänvaihe

Maria Peura muutti Tampereelta Helsinkiin ja aloitti Teatterikorkeakoulun. Hän kirjoitti tekstejä kouluun, mm. pienoisnäytelmän Suennälkä, joka ilmestyi vuonna 2000 Liken julkaisemassa antologiassa. Tulevan esikoiskirjan tekstiä Peura piti vain itsellään.

- Jälkikäteen ihmettelen, miten maltoin antaa sen olla. En edes uskaltanut näyttää sitä kenellekään. Teksti oli jotenkin hävettävä, koska siinä oli raiskauskohtauksia. Pelkäsin, että se herättää inhoa. Tein epäolennaisia korjauksia, vaihdoin koko tekstin Pellon murteelle, mutta huomasin, ettei se ole oikea suunta. En oikein tiennyt mitä tehdä.

Lopulta Peura lähetti 80-sivuisen version J. H. Erkon kirjoituskilpailuun. Teksti sai kunniamaininnan. Se rohkaisi, mutta samalla pelkkä kunniamaininta antoi pontta työstää tekstiä tosissaan. Tuli halu näyttää, että saa kunnon jutun aikaiseksi. Sitten piti vain tehdä paljon työtä.

- Keväällä 2000 rohkaistuin näyttämään tekstiä muillekin. Eräs ohjaajaopiskelija innostui ja halusi tehdä tekstistä näytelmän. Kirjoitin monologeja ukille ja mummolle, tutustuin sitä kautta enemmän hahmoihini. Kävi kuitenkin niin, että näytelmää ei tullut. Tein tekstistä toisen version ensin näytelmää varten, mutta lopulta se laajeni kunnon romaaniksi.

Kirjan tekeminen oli raskasta. Maria oli poikansa Ismaelin kanssa kahdestaan. Kirjoittaessa hänessä nousi raivoa, voimakkaita ja vaikeita tunteita, mutta myös vahvaa liikutusta. Ei ollut helppoa lähteä hakemaan Ismaelia päiväkodista kirjoitustyön jälkeen. Peura koitti palautua, hän meditoi tai nukkui.

Peura lähetti tekstin Tammelle. Syksyllä 2000 Silja Hiidenheimo Tammelta soitti ja kertoi, että kirjasta oltiin kiinnostuneista. Hiidenheimosta tuli neuvojen antaja. Peura kirjoitti kirjaa jouluun asti ja Hiidenheimo kommentoi.

- Oli ihanaa, kun oli oma lukija. Teksti paranee, kun kirjoittaa uusiksi. Koin, että Silja näki oikein. Monille muille ehdottelijoille sanoin helposti ei. En kyllä hyväksynyt kaikkia Siljankaan ehdotuksia.

Lopulta teksti oli tarpeeksi hyvä. Kirja julkaistaisiin. Vahva olo Peuralla ei silti ollut. Tuli epäilyksiä kelpaako tehty työ. Epäilyt hän purki työntekoon. Tärkeätä on ollut opetella sinnikkyyttä ja tehdä työtä, ei jäädä miettimään sitä, mitä muut ajattelevat.

Peura ei osannut etukäteen arvioida, miten kritiikki vaikuttaisi häneen.

- Oli asiallisia kritiikkejä, joissa kirjan kieli, rakenne ja sisältö käytiin perusteellisesti läpi. Niistä olen kiitollinen. Minusta oli ikävää, jos kritiikissä käsiteltiin vain aihetta. Moni arvostelu vaikutti tunnekuohussa kirjoitetulta, raportoitiin omaa ensijärkytystä. On silti hyvä, jos aletaan pohtia, miksi on insestiä, miksi se on niin vaiettua, miksi siitä on niin vaikeaa puhua.

Insesti kirjan aiheena

***

- Silja Hiidenheimo varoitteli minua, että koska kirjani aihe on insesti, voin odottaa, että ihmiset myös torjuvat kirjani. En ole kohdannut moniakaan torjujia. Ne, jotka haluavat antaa myönteistä palautetta, ottavat minuun yhteyttä. Ehkä kirjan torjujat torjuvat minutkin, eivät halua tulla sanomaan?

Ihmisellä saattaa olla insestikokemuksia, joita hän ei halua tajuta. Silloin ei halua olla tekemisissä asian kanssa. Aihe on vaikea yhteiskunnallekin. Eräs toimittaja tuli humalassa vihaisena huutamaan Peuralle, että insestistä ei saa kirjoittaa. Hän syytti esikoiskirjailijaa sensaatiohakuisuudesta. Peura on itsekin miettinyt torjunnan mekanisemeja.

- Miksi pitäisi hyökätä ja torjua, jos sisällä ei olisi jotain, mitä täytyy puolustaa? Luettuani jonkin epämiellyttävää oloa aiheuttavan teoksen olen joskus itsekin ajatellut, että mikähän kirjailijassa on vikana? Vladimir Nabokovin Lolitasta tuli itsellenikin mieleen, että Nabokovin täytyy olla pedofiili, koska hän kirjoitti kirjansa pedofiilin näkökulmasta. Se oli tietysti projisointia. Ikävä asia henkilöityy kirjailijaan.

- Ihmiset ajattelevat liian helposti, että kirjailijassa täytyy olla jotain outoa, perverssiä ja sairasta, koska hän on kirjoittanut tuommoista. Siten voidaan ehkä ajatella ylevästi itsestään, että tuo ei ole minun maailmaani. Ei tarvitse itse käsitellä maailman nurjia puolia.

Peuran kirjan lukija joutuu käsittelemään insestiä sen uhrin, vastaanottajan näkökulmasta, kärsijän ja lapsen paikalta. Entä jos lukija keskeyttää kirjan insestiaiheen rankkuuden takia?

- Jos ihmisen ei ole aika lukea sitä, niin okei. Se on surullistakin, koska kirjassa on kaari. Soisin ihmisen, joka on aloittanut lukemisen ja kauhistunut, lukevan loppuun. Hän voisi käydä läpi sen saman, minkä minä kävin läpi kirjoittaessani. Hän voisi kokea vapautuksen.

- Insestin kokeneet ovat ottaneet minuun yhteyttä kirjani pohjalta. On hätkähdyttävää kuulla, kun joku kertoo oman tarinansa. On karmivaa tiedostaa, kuinka yleisestä ongelmasta on kysymys, mutta on huojentavaa, että ihmiset puhuvat siitä. Luulen, että ihmiset, jotka tulevat puhumaan minulle, ovat käsitelleet kokemuksiaan. He ovat tavallaan jo turvassa. Mutta on monia, jotka eivät käsittele ja jatkavat ketjua. Tai eivät jatka, mutta kärsivät itse monista ongelmista.

***

Oletko lukenut kirjaasi lukijana?

- En tuntenut tarvetta lukea kirjaani lukijana. Vain joitain kohtia olen tarkastellut lukijan kannalta. Minulle se on omaa tekstiäni, aina koen sen yhtä rakkaaksi. Kävin Urjalassa esikoiskirjailijapäivillä. Kaikki lukivat omaa kirjaansa yleisön edessä, se oli upeaa. Pidän siitä, että asiat ruumiillistuvat.Tuntuu hyvältä esittää omaa tekstiäni, olla sen takana täysin, elää sitä.

Onko sinulla kakkoskirjan pelkoa?

- Kakkoskirjan pelko alkaa nyt hellittää. Keväällä minulla oli vaikeuksia kirjoittaa. Kesälomalla pääsin siitä irti ja ideoita alkoi virrata. Esikoiskirjailijapäivillä oli hyvä saada kuulla muiden esikoiskirjailijoiden kokemuksia ja käsitellä epävarmuuteen liittyviä tunteita. Olen nyt päässyt vauhtiin kirjoittamisessa, ei pelota.

- Kaikissa teksteissä on jotain samaa, ne vain kerrostuvat eri tavalla. Tietysti on erilaisia maailmoja, joissa vierailla. Itsekään en vielä tiedä, mitä seuraavasta tulee. Nyt on se vaihe, että tuotan materiaalia, joka on se ensimmäinen versio. On vain ihana nähdä mitä tulee, koetan yllättää itseni.

- Nautin, kun se on käynnistynyt. Minulla on ensimmäistä kertaa sellainen tilanne, että on tila ja aika kirjoittamiselle, yksinäiselle työnteolle. Rakastan sitä, se on aivan ihanaa.

Aamuisin minun ei kannata lukea lehtiä ollenkaan. Se pilaa hienon tunnelman. Jos olen vaikka joogannut ja mielentila on puhdas, on hyvä lähteä tekemään töitä. Se voi mennä pilalle, jos luen lehtiä. En voi valita aihepiirejä, ne hyökyvät silmille. Kulttuuripalstalla voi olla kymmenen myydyintä kirjaa -lista. Alan miettiä, miksi oma kirjani ei ole listoilla. Haluan säästää itseäni sellaiselta.

On hyvä torjua liikoja impulsseja, suojautua. Televisiotakaan meillä ei ole. Luonto ja hiljaisuus ovat parhaita inspiraation lähteitä.

Maria Peura jatkaa teatterikorkeakoulussa opiskelua. Pääpaino on kuitenkin kirjoittamisessa, omassa yksinäisessä työssä. Juuri siitä hän tällä hetkellä eniten nauttii. Porvoossa hän viihtyy hyvin. Vanha kaupunki tuntuu rauhoittavalta paikalta. Luontokaan ei ole kaukana, ja jos uutta asuntoa ei edellisen vuokrasopimuksen päätyttyä löydy vanhasta kaupungista, voisivat Maria ja Tero kuvitella asumista Porvoon maaseudulla.

- Täällä Porvoon tuntumassa haluamme olla. Viihdymme hyvin, täällä on sopivan rauhallista.