SRBA LUKIC

Keraamikko ja kulttuurivaikuttaja 

Srba Lukic valmistui keraamikoksi Belgradin taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1981. Suomeen hän tuli 1982. Työskenneltyään puolitoista vuotta Heinävedellä Savon sydänmailla sijaitsevan Kerman Saven palveluksessa hän palasi kotimaahansa suorittamaan asepalvelusta Jugoslavian armeijassa. Sen jälkeen hän tuli uudelleen Suomeen; tällä kertaa töihin Nikkilässä sijaitsevalle Högbackalle.

Vranjesta Porvooseen

Pari vuotta myöhemmin Lukic perusti Porvooseen oman pajan. Porvooseen hän oli tullut sattuman kautta, kun Helsingin alueelta ei löytynyt sopivia työtiloja. Tosin Lukic oli käynyt Porvoossa aikaisemminkin ja ihastunut kaupunkiin, sillä se muistutti hänen etelä-serbialaista syntymäkaupunkiaan Vranjea, joka Porvoon tavoin on pieni idyllinen kulttuurikaupunki.

Lukicin isä oli upseeri, joka joutui työnsä takia useasti vaihtamaan asemapaikkaansa. Perhe asui välillä Serbiassa, välillä Kroatissa, Bosniassa tai Makedoniassa. Lukicilla onkin edelleen ystäviä entisen Jugoslavian eri osista. Hän tuntee olevansa yhä jugoslavialainen. Kun ihmiset nykyään tivaavat hänen kansalaisuuttaan, hän joutuu vastaamaan, että hän on serbi, mikä tuntuu hänestä oudolta - ikäänkuin suomalainen joutuisi ulkomailla selittämään, että 'en ole suomalainen, vaan savolainen'. Lukicin on vaikea käsittää, mistä kotimaassaan riehuneet sodat ovat saaneet alkunsa ja miksi entiset naapurit alkoivat vihata toisiaan. Viimevuotisia Naton pommituksia ja länsimaisten tiedotusvälineiden harrastamaa serbialaisten mustamaalaamista Lukic ei pidä oikeutettuna: - Riitaan tarvitaan aina kaksi, ja harvoin on niin, että toinen on enkeli ja toinen läpeensä paha.

Alkuhankaluuksia

Porvoossa Lukic vuokrasi ensin työtilan Jokikadulta. Viidentenä helmikuuta vuonna 1987 hän järjesti pajansa viralliset avajaiset, mutta joutui ihmettelemään pientä kävijämäärää. Seuraavana aamuna hän luki lehdestä, että edellinen päivä oli ollut Runebergin päivä, minkä takia kaupungin kulttuuriväki oli kokoontunut muualle juhlatilaisuuksien viettoon.

Muutamaa vuotta myöhemmin hän onnistui järjestämään - tosin tahattomasti - näkyvän "mainosiskun": Hän oli juuri lastannut pakettiautonsa täyteen postitettavaa keramiikkatavaraa ja oli palannut pajaansa sammuttamaan valot. Kun hän tuli takaisin kadulle, eräs naapuri kysyi: Oliko se sinun autosi, joka lähti vierimään kohti jokea? Lukic ei ollut uskoa korviaan, mutta joutui sitten toteamaan tapahtuneen omin silmiin. Auto oli todellakin lähtenyt luisuun, ylittänyt Jokikadun ja töytäissyt siellä toista autoa, jonka kuljettaja oli mennyt lievään shokkiin huomattuaan, että pakettiauto liikkui ilman kuskia. Seuraavaksi Lukicin auto oli katkaissut Glückauf-laivan vierestä paksun rautaketjun ja lähtenyt ilmalentoon. Onneksi vauhti oli niin kova, että auto oli lentänyt suoraan rannalle ankkuroituneen veneen yli sitä koskematta ja laskeutunut keskelle Porvoonjokea. Kelluttuaan siellä aikansa se vajosi joen pohjamutaan.

Kun auto saatiin nostetuksi sukeltajien ja palokunnan avulla, lähistölle oli kerääntynyt suuri joukko katselijoita. Koska Lukic oli juuri edellisenä päivänä teipannut auton kylkeen pajansa nimen, joka näkyi seuraavan päivän Uusimaa-lehden uutiskuvassa, hänen ystävänsä vitsailivat onnistuneesta mainostempusta.

Välillä Lukicilla oli Porvoossa kaksikin toimipistettä, kunnes hän vuonna 1992 osti Jernbölestä, Porvoon keskustan pohjoispuolelta, Suomenkyläntien varrella sijainneen vanhan nahkatehdaskiinteistön ja remontoi paikan, josta sittemmin tuli keraamisen taiteen keskus Savilinna.

Yksinäinen voimainponnistus:
kansainvälinen keramiikkabiennaali

Tätä ennen toimelias keraamikko oli kuitenkin ehtinyt ideoida ja järjestää Porvooseen kansainvälisen Iris-biennaalin. Kun Porvoossa järjestettiin vuonna 1987 pienimuotoinen Iris-päivä, Lukic otti selvää Louis Sparren ja Alfred William Finchin perustaman, Porvoossa toimineen Iris-tehtaan toiminnasta ja Iris-keramiikasta. Hän innostui ajatuksesta järjestää tähän upeaan perinteeseen pohjautuva kansainvälinen tapahtuma. Hän meni silloisen kulttuuritoimen johtajan Aino Kettusen ja kaupunginjohtajan luo, jotka sanoivat hänelle, että "ihan kiva idea, tee vain, mutta meillä ei ole siihen rahaa".

Vuonna 1988 hän sitten järjesti ensimmäisen kansainvälisen keramiikkaseminaarin ja maksoi kulut omista säästöistään. Monet suhtautuivat hankkeeseen kielteisesti ja epäilivät sen onnistumista. Seminaari osoittautui kuitenkin menestykseksi. Siitä oli hyötyä Porvoolle, Lukicille itselleen ja muillekin keraamikoille, sillä Suomessa ei ollut aikaisemmin järjestetty kansainvälisiä keramiikkataiteen tapahtumia. Silti monet tyytyivät ihmettelemään, mitä tämä outo lintu oikein puuhaa. Paikallisista keraamikoista Elina Sorainen tarjosi oman pajansa seminaarilaisten käyttöön.

Seminaarissa oli edustettuina 17 maata ja noin 40 taiteilijaa eri puolilta maailmaa, Amerikasta, Japanista ja lähes jokaisesta Euroopan maista. Television kulttuuritoimitukset tekivät seminaarista ohjelmia ja lehdet kirjoittivat ahkerasti. Seminaarin päätyttyä kaupunki lupasi korvata kustannukset ja ehdotti, että vastaavanlaisia tapahtumia voitaisiin järjestää useamminkin. Iris-biennaalit saivat tästä alkunsa.

Biennaalit järjestettiin yhteensä viisi kertaa, vuodesta 1988 vuoteen 1996. Ne keräsivät Porvooseen maineikkaita keramiikkataiteilijoita eri maista. Mainittakoon tässä vain muutamia: Ulla Viotti Ruotsista, Regius Lene Tanskasta, Maaike Klein sekä Valoryn biennalen pääpalkinnon voittanut Gorinskat Siegfries Hollannista, Jindra Vikova Tsekkoslovakiasta sekä Japanista Englantiin siirtynyt Takeshi Yashuda. Suomesta biennaaleihin osallistuivat mm. Åsa Hellman, Zoltan Popovits ja Pentikille keramiikkaa suunnitellut Suku Park.

Biennaalit päättyivät, kun sopivaa näyttelytilaa ei enää tahtonut löytyä. Jo neljännen biennaalin aikana teosten esille saaminen muodostui ongelmaksi, kun vain Vanha Kappalaisen talo ja Taidehalli olivat käytettävissä tähän tarkoitukseen.

Vaikka biennaalien järjestäminen oli välillä raskasta uurastusta, se oli Lukicille myös antoisaa kulttuurityötä ja mukavaa yhdessäoloa erimaalaisten keraamikkojen kanssa. Monet taiteilijat viihtyivät Porvoossa pitempään, ja yhdessä tehtiin retkiä aina Lappiin asti.

Heti ensimmäisestä seminaarista alkaen monet taiteilijat olivat lahjoittaneet Lukicille töitään, ja hänelle oli kertynyt viitisenkymmentä teosta käsittävä kokoelma. Lukic asui siihen aikaan yksiössä eikä tiennyt, mihin sijoittaisi teokset. Vuonna 1991 hän lahjoitti tämän ns. modernin Iris-kokoelman Porvoon kaupungille. Tällä hetkellä kokoelma kuitenkin lojuu Porvoon museon varastossa. Kun Lukic hankki vuotta myöhemmin Savilinnan, häntä harmitti, että oli lahjoittanut kokoelman pois. Savilinnan tiloissa toimiva projekti nimeltä Taidekeskus käsitti 1600 neliömetriä, ja Lukic halusi, että siellä olisi esillä hänen oman tuotantonsa lisäksi muitakin töitä. Hän sopi kaupungin kanssa, että Iris-kokoelma voisi olla esillä Savilinnassa. Kokoelma olikin siellä yleisön nähtävänä kolmisen vuotta eli vuodesta 1992 vuoteen 1995. Lukic ei vaatinut kaupungilta näyttelytilasta vuokraa; hänestä oli tärkeämpää, että teokset saivat olla nähtävinä. Vuonna 1995 hän joutui kuitenkin lopettaman Taidekeskuksen, johon kuului näyttelyn lisäksi myös kahvila ja kaksi ateljeeta, ja kokoelma palautettiin Porvoon museon varastoon, missä se on edelleen. Nykyään hän pitää Savilinnassa oman pajansa ja asuu siellä perheensä kanssa.

Kulttuuritalon puolesta alusta alkaen

Paitsi Iris-biennaalin Lukic on ideoinut senkin, että vanhan Fiskarsin tehtaan paikalla toimivan Taidetehtaan kehittämistä varten perustettaisiin oma säätiö. Hän aloitti asian tutkimisen vuonna 1997 ja saman vuoden loppupuolella perustettiin Pro Taidetehdas -työryhmä, johon kuului yhdeksän porvoolaista taiteilijaa ja kulttuurivaikuttajaa. Työryhmä sai lopulta aikaan säätiön, jossa Lukic on mukana hallituksen jäsenenä.

Kun taiteilijat tulivat Fiskarsin tehtaaseen vuonna 1987, alkuperäinen ajatus oli se, että tehtaasta pitäisi tehdä kulttuuritalo. - Sellaisena se on toiminutkin ja sellaisena toiminta tulee myös jatkumaan - muodossa tai toisessa. On kuitenkin tarkkaan mietittävä, mitä "kulttuuritalo" merkitsee, sillä eri ihmisille se näköjään tarkoittaa eri asioita, Lukic huomauttaa. - Talon pitäisi ensisijaisesti palvella taiteilijoita ja kulttuurin kuluttajia sekä Porvooseen saapuvia matkailijoita ja vasta sitten yrityksiä ja muita kiinnostuneita. Kun eletään maailmassa, jossa raha ratkaisee, on olemassa vaara, että ratsastetaan kulttuurin nimellä ja saadaan aikaan jotakin muuta kuin mitä oli alun perin tarkoitettu. Teen kovasti työtä sen eteen, että Taidetehtaasta tehdään taiteilijoille ja kulttuurin kuluttajille tarkoitettu talo, jossa on taidemuseo, konserttisali, teatteri ja taiteilijoiden työhuoneita.

Erityisesti Taidemuseon saaminen Taidetehtaaseen olisi Srba Lukicille unelman täyttymys, mutta ajatus ei - ihme kyllä - ole saanut suurta kannatusta. Uuteen museoon voitaisiin keskittää monet taidekokoelmat, jotka nyt on hajasijoitettu ympäri kaupunkia huonosti toimiviin tai liian pieniin tiloihin: Edelfelt-Vallgren-museo, Jäntin taidekokoelma, Walter Runebergin veistoskokoelma ja tietenkin edellä mainittu moderni Iris-kokoelma. Vaikka kaupungissa toimii jo instituutio nimeltä Porvoon museo, sen tilat ovat pienet ja kokoelmat päättyvät ajallisesti jonnekin 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen. Porvoossa asuu sentään monia huomattavia taiteilijoita, kuten Juhani Linnovaara, Åke Hellman ja Stig Fredriksson, sekä koko joukko nuoria lahjakkaita taiteilijoita, joiden kenenkään töitä ei ole kaupungissa pysyvästi näytteillä missään.

- Vaikka Taidetehtaan arvioidut korjauskustannukset voivat nyt tuntua suurilta, on otettava huomioon, että kyseessä on suuri rakennus, johon on tarkoitus sijoittaa useita Porvoosta puuttuvia kulttuuritiloja, Lukic painottaa. - Summa jakautuu siten eri kohteille. Jos taidemuseo, konserttitalo ja teatteri rakennettaisiin yksittäisinä rakennuksina, jokainen niistä maksaisi kymmeniä miljoonia. Sen sijaan Taidetehtaassa nämä kaikki saataisiin halvemmalla ja yhden katon alle.

Kurkistus auringon taakse

Lukic yhdistää omissa töissään keramiikkataiteen piirtämiseen ja maalaamiseen, ja jotkin työt ovat pienoisveistoksia. Hän itse huomasi jo ensimmäisessä, vuonna 1986 pitämässään näyttelyssä, että hänen teoksensa muistuttavat enemmän maalauksia kuin perinteistä keramiikkaa. Keramiikan päälle piirtämisen ja maalaamisen tekniikan Lukic on pitkälti kehittänyt itse vuosien varrella.

Viime vuoden lopulla Sbra Lukic esitteli omaa keramiikkataidettaan galleria Johan S:ssä. Näyttelyn haastava nimi oli "Aika". Uusimaa-lehdelle antamassaan haastattelussa Lukic kertoo, että joutui itse asiassa ottamaan aikaa taiteen tekemiseen yöunista.

- Aika on sitä, mitä meillä ei ole. Se on sitä, mitä me kaikki kaipaamme. Meillä on kaikki hienosti järjestetyt palvelut ja hyvinvointivaltio, mutta aikaa ihmisellä ei ole enää.

- Näyttely oli jaettu galleriassa siten, että yhdessä huoneessa oli aikaa ja toinen huone oli ajattomuuden huone; siinä aika oli pysähtynyt ja ihmiset olivat kuolleita. Jokainen teos kertoo yhden tarinan tai yhden ajatukseni tai reaktioni johonkin: mikä minua vaivaa tai ilahduttaa. Impulssi voi tulla yhtä hyvin ulkomaailmasta kuin oman ajattelun tuloksena.

Aika ikkunalla (2000), keramiikkateos

- Yksi aiheeni on Ajan vangit. Niitä ovat ne, jotka ovat kuolleet, ja ne, jotka tulevat syntymään - ajan ulkopuolella olevat. Vankilassaolo ilmenee siten, että hahmot ovat staattisessa asennossa, he eivät liiku, eivät ole aktiivisia, vaan vaikuttavat kuolleilta. He ovat käärittyinä elämän lankaan.

Ajan vangit (2000), keramiikkateos

Muutamissa töissä, yhdessä eri laatoista kootussa teoksessa sekä kahdessa keraamisessa pienoisveistoksessa, pieni ihmishahmo seisoo vapaasti taivaaseen kurottavien portaiden viimeisellä tasanteella, vaarallisen näköisellä paikalla, pelkkä tyhjä tila allaan. Itsemurhakandidaattiko?

Huipulla (2000), keraaminen veistos

- Ei. Hän on mies, joka on saavuttanut huipun. Sen, mistä kaikki haaveilemme: että minusta tulee joku. Mutta kun pääsemme huipulle, herää kysymys: mitä sitten? Raaka totuus on, että elämän kaaressa ei pääse sitä ylemmäksi. Ylös noustaan hitaasti ja tuskalla, mutta alas voidaan tulla kevyesti ja nopeasti.

- Sen sijaan teos Kurkistin auringon taakse on erilainen kuin muut. Siinä on kuvattuna ylväs mies - harvinainen vahva ihminen, joka on löytänyt aikaa, joka pystyy kontrolloimaan itseään ja aikaa, kurkistamaan ajan taakse, menemään toiseen maailmaan, ajattomuuteen.

Kurkistin auringon taakse (2000), keramiikkateos

Haastattelu: Seija Kerttula ja Helmut Diekmann