|
Keraamikko Elina Sorainen on asuttanut Baggbölen vanhaa koulurakennusta Pernajassa jo parin vuosikymmenen ajan
kirjailija Kai Niemisen kanssa. Pihalle hän on rakentanut japanilaisen perinteen mukaisesti
rinneuunin savitöiden polttoa varten. Uuni istuu vanhaan suomalaiseen pihamaisemaan kuin
savi keraamikon kouraan, mutta tällä hetkellä se odottelee kärsivällisesti
lumikinosten keskellä kevättä ja emäntänsä muiden kiireiden hellittämistä. Elina Sorainen
viimeistelee parhaillaan väitöskirjaansa iranilaisen Kalpourkanin kylän naisista ja heidän
keramiikastaan.
Sorainen tunnetaan lähinnä maanläheisin värein koristellusta käyttökeramiikastaan
ja hevosaiheisista veistoksistaan. Materiaaleina ovat kivitavara ja posliini. Teoksen työstäminen
alkaa metsässä 6-7 kilometrin varhaisaamun kävelylenkillä. Keraamikko valmistaa teoksen päässään
ja loput, eli käden työ, on rutiinia.
Taru. Hevosveistos (1996).
Kivitavara, nerikomi, luonnontuhkalasite
- En koskaan mene verstaalle ja mieti, mitähän nyt tekisin, vaan käytännön luomisprosessi on jo
ratkaisuna päässä.
Dreijan lisäksi Sorainen käyttää laattatekniikkaa sekä puristemuotteja.
Rakentamista hän ei ole omaksunut, vaikka on saanut siinäkin tekniikassa opastusta muiden
muassa Kalpourkanin kylän keraamikkonaisilta. Ulkona olevan uunin lisäksi hänellä on verstaalla
käytössään sähköuuni.
Kiipeävä uuni
Sorainen valmistui vuonna 1980 Tokion Tama-taideyliopistosta. Gradun aiheena oli
perinteinen japanilainen keramiikkauuni, noborigama eli kiipeävä uuni, suomeksi rinneuuni.
Ennen opintojaan Japanissa Sorainen oli jo valmistunut saksan ja espanjan kielten opettajaksi sekä
opiskellut keramiikkaa ja työskennellyt niin USA:ssa kuin Iranissakin.
Rinneuuni koostuu ketjussa olevista kammareista. Peräkkäiset kammarit muodostavat
ylöspäin suuntaavan tunnelin, joka toimii piippuna. Uuni ei voi sijaita tasaisella maalla;
veto ei toimisi.
Polttoaineena käytetään puuta. Töitä ei lasiteta, sillä esineet saavat
luonnontuhkalasitteen uunissa polton aikana. Lopputulos onkin ennalta arvaamaton.
Kaikki kipot ovat erilaisia riippuen siitä, missä kohtaa uunia ne ovat olleet.
Myös ilmastointi, hapen määrä ja käytetyt puulajit vaikuttavat.
Ihanteellinen lämpötila on 1300ºC.
Luonnontuhkalasite on lasitteista vanhin ja todennäköisesti se syntyi aikanaan
täysin vahingossa, kun polttolämpötila ylitti 1200ºC. Uunityyppi on alun perin Kiinasta.
Japanissa kukoistus alkoi 1000-1100 jKr. Honshun-saarella on yhä niin sanotut "kuusi vanhaa uunia",
joilla jokaisella on oma nimensä ja jotka ovat peräisin tuhannen vuoden takaa.
Paluu keramiikan alkulähteille
Elina Sorainen, tekijä ja tutkija, ei koskaan väsy katsomaan keramiikkaa, sen muovailua
ja dreijaamista. Varsinkin primitiivistä, alkuvoimaista työskentelyä seuratessa henki salpautuu.
Kiinalainen, japanilainen ja korealainen keramiikka sekä yleisemmin itämainen muotoilu vetoavat häneen.
Näissä kulttuureissa historia on yhä läsnä.
- Matkoilla en hakeudu nykykeramiikkaa katsomaan, sillä tulen paljon paremmin toimeen
vanhojen esineiden kuin uusien kokeilujen kanssa.
Sorainen puhuu keramiikkaelintavasta, jossa perinteitä jatketaan ja ne ovat arvossaan.
Hän kaipaa nimenomaan sitä syvyyttä, jota löytyy alueilta, joissa on eletty luontevasti keramiikan
parissa aina. Ihmisillä on käsissään tuhansien vuosien tiedot. Heiltä on hyvä käydä oppimassa, koska
virheet ovat kokemusten ja kokeilujen kautta karisseet.
- Valitettavasti Suomessa ei enää tehdä aitoa perinteistä keramiikkaa. Me olemme
oppineet taitomme koulussa, emme perinteiden, isien tai äitien kautta.
Viime joulukuun alussa Sorainen saapui Kaakkois-Iranista, yhdeltä monista matkoistaan,
Kalpourkanin kylään Sistan-Baluchistanin maakuntaan. Pieni naisyhteisö valmistaa siellä yhä keramiikkaa
punasavesta esiäitiensä tapaan. Esineet ovat puhtaasti käyttöä varten; lähinnä astioita ruoan
valmistukseen, tarjoiluun ja säilytykseen. Helsingin yliopiston Taidehistorian laitoksen julkaisuun
tekemässään artikkelissa "Thousands of Years of Memory in a Clay Pot" Sorainen selvittää Kalpourkanin
kylän tilannetta ja kuvailee kiehtovasti keramiikan valmistusta.
"Kolme naista, kaikki mustissa hunnuissa, istuu työhuoneen lattialla. Saatan nähdä
vilahduksia Baluchi-puvulle tyypillisistä hihankäänteiden ja housunlahkeiden runsaista
kirjontakoristeluista, kun naisten nopeat kädet ketterästi muovailevat savesta ruukun.
Paljas jalka liikuttaa lautasmaista alustaa, jolla työ tehdään..." (Looking at Other Cultures.
Works of Arts as Icons of Memory, s. 90, käännös T.L.).
Samasta aiheesta on työn alla väitöskirja Taideteolliseen korkeakouluun. Sorainen on
myös ideoinut parhaillaan Hämeenlinnassa olevan näyttelyn, johon hän on rakentanut keramiikkaverstaan
Kalpourkanin kylästä hankkimistaan esineistä ja vaatteista. Näyttely oli esillä viime vuoden
Kulttuurien museossa Helsingissä ja siirtyy elokuussa 2002 Hämeenlinnasta Joensuuhun.
Huolestuttavaa on, että Kalpourkanin keramiikkaperinne on nyt hiipumassa, sillä
tyttäret hakeutuvat muihin ammatteihin. Syyt löytyvät yhteiskunnan muutoksista. Mutta Sorainen ei väsy
puhumaan asian puolesta, vaikka häntä hulluna pidettäisiinkin.
- Ikivanhojen taitojen säilyttämisellä on sekä moraalista että filosofista arvoa.
Me tarvitsemme menneisyyden tukea, Sorainen sanoo.
Aika
Viimeisin näyttely Soraisella oli lasitaiteilija Brita Flanderin kanssa. Näyttely
kiersi toista vuotta USA:ta ja Kanadaa. Se oli Suomen ulkoministeriön kustantama ja sai alkunsa
Ojai-nimisessä pikkukaupungissa USA:ssa muiden muassa Esa-Pekka Salosen ryydittämästä Focus on Finland
-konsertista puolitoista vuotta sitten. Mukaan haluttiin myös muuta suomalaista taidetta.
Lasi ja savi - kaksi kvartsia - sopivat erinomaisesti yhteen. Näyttelyesitteessä Flander kuvailee
ystävänsä keramiikkaa:
"Hänen keramiikkataiteessaan voi tuntea ajan läsnäolon, kunnioituksen muinaisia
mestareita ja heidän töitään kohtaan. Ja kuitenkin teokset ovat täydellisen ajattomia. Hän yhdistää
tradition ja ainutlaatuisen muotokielensä harmoniseksi kokonaisuudeksi."
Seuraava näyttely on tiedossa ensi kesänä Voipaalan Taidekeskuksessa. Työt kypsyvät
ajatuksissa ja siirtyvät saveen keväällä. Mielessä on jälleen hevonen.
Soraisen hevosten esikuvina ovat Kiinan Tang-dynastian (618 eKr.- 907 jKr.)
veistokset. Aika oli merkittävä sekä kirjallisesti että kuvallisesti ja sen muotokieli puhuttelee.
Hevosveistoksia tehtiin niin savesta kuin pronssista.
- Kyseisen ajan hevosveistokset saavat sydämen läpättämään, Sorainen paljastaa. - En
pyri jäljittelemään, mutta inspiraatio on suora.
Virma. Hevosveistos (2000).
Kivitavara, nerikomi, luonnontuhkalasite
Porvoossa Sorainen esittäytyi viimeksi Vanhassa Kappalaisentalossa vuonna 2000,
jolloin esillä oli myös keramiikkalaatoilla päällystettyjä pöytiä.
Sorainen on juuri koonnut kotiinsa arkiston niistä töistään, jotka ovat valmistuneet
hänen Suomessa olonsa aikana eli 1980-luvun alusta alkaen. Viime syksynä
Perttu Hietanen rakensi
vintille hyllystöt, joilla nyt on nähtävissä menneiden vuosien tuotoksia.
- En enää tunnista omakseni 20 vuotta sitten tehtyjä teoksia, mikä toisaalta on hyvä.
On tapahtunut muutosta, jota voisi kutsua kehitykseksi. Olen ainakin tehnyt itseni ulos vanhoista
töistä.
Joihinkin vanhoihin teoksiin Sorainen sanoo kuitenkin jälleen ihastuneensa, mutta
tarvetta paluuseen ei ole.
Käden taito
Jos kaipaa luokitteluja, Soraisen voisi liittää taideteollisuuteen tai käsityötaiteeseen.
Liikutaan siis alueella, joka ajoittain nostattaa kiihkeitä kannanottoja siitä, mikä on oikeaa
taidetta ja mikä käsityötä tai missä kulkee taideteoksen ja käyttöesineen raja.
- Suomen kielessä ei oikein ole riittävän kattavaa käännöstä englannin kielen sanalle
craft, jota edustan. Teen vapaasti veistoksia ja kuppeja, eikä hyvän käyttöesineen tekeminen
ole sen helpompaa kuin hyvän veistoksen.
Sieniä. Pikareita (1997).
Kivitavara, nerikomi, luonnontuhkalasite
Keraamikko kertoo usein kohtaamastaan raivostuttavasta asenteesta näyttelyssä olevia
käyttöesineitä kohtaan. Niitä kun ei raaskisi käyttää, vaikka kyseessä on aivan yhtä käytettävä esine
kuin esimerkiksi tehtaassa massatuotteena valmistettu kuppi.
Omena. Maljakko (1996).
Kivitavara, nerikomi, luonnontuhkalasite
Tekijälle itselleen tärkeintä on rehellisyys työtään kohtaan. Epäaitous johtaa
pinnallisuuteen. - Vilpittömyys on hyvän taiteen edellytys.
Taiteilijan tehtävänä on esittää omaa asiaansa, joten teokseen liittyy aina
välttämättä jokin viesti. Joskus viesti ei tosin mene perille ja silloin yleisön on helppo sanoa,
ettei ymmärrä taidetta. Tässä kohden taiteilijakin voi avautua ja selventää ilmaisukieltään sen
sijaan, että kätkeytyisi ylimielisyyteen. Esimerkiksi jos pistää näyttelyn pystyyn, se tehdään
ihmisille nähtäväksi. Ei ole oikein antaa teokselle nimeksi "Nimetön".
- Kuitenkaan selittämällä ei ketään saada rakastumaan, ei taiteessa eikä
ihmissuhteissa. Taiteisiin voi tutustua, voi oppia näkemään aivan kuten voi oppia tutustumaan
toiseen ihmiseen. Se ei ole helppoa, vaan edellyttää vaivannäköä. Nämä ovat henkilökohtaisia
asioita, jotka perustuvat tiedolle, taidolle ja tunteelle.
Haastattelu ja teksti: Tuula Lukic
|
