HELENE BÜTZOW & DON DELILLO

Kun nainen kirjoittaa, kävelee ja hakkaa halkoja

Helene Bützow istuu päivät pitkät kirjan ja näppäimistön ääressä etsien suomenkielistä ilmaisua toisten kirjoittamalle kaunokirjalliselle tekstille: romaaneille ja kertomuksille. Välillä hän hakkaa halkoja tai hoitaa kasveja. Toisen ääni puhuu hänen päässään lakkaamatta. Sitä ei pääse pakoon, sille on antauduttava ja sen kanssa on tultava tutuksi; tuoksi toiseksi on melkein muututtava. Helene Bützow on suomentaja: kirjailijan ja lukijan välinen linkki, suhteen välttämätön kolmas pyörä.

Tapaan Helene Bützowin hänen kotonaan, kauniissa vuosisadanvaihteen puutalossa Porvoon keskustassa, jonne hän muutti perheineen muutama vuosi sitten Hamarista. Talo on lauantaiaamupäivän tunteina hiljainen, mutta ikään kuin johdatuksena aiheeseen - mitä suomentajan työ on - keskustelumme etsiytyy ympäristön ääniin, meluun ja rauhaan.

Bützow kehuu keskustan rauhallisuutta; kesäisin Hamarissa veneliikenne yltyi ympärivuorokautiseksi, ja samoihin aikoin perheen omakin liikkuvuus kasvoi, kun lapset Auri (11), Arno (13), Verna (17) ja Tuulimaria (19) halusivat kaupungille harrastuksiin. Tuolloin Bützowin työaika oli harvoin keskeytyksetöntä, mutta nyt kaikki on lähellä ja naapurikorttelissa oma työhuone.

- Claes Andersson sanoi taannoin jossakin, että kirjallisuuden tuottaminen on kirjailijalle, silloin kun se sujuu, puoliautistinen tila. Yhtälailla suomentaminen on puoliautistinen tila, jossa tuottaa itse omat elämyksensä, näkynsä ja vuoropuhelunsa. Siihen pääseminen on ehkä kaikkein hankalin vaihe ja sen varjeleminen kaikilta ärsykkeiltä: perheeltä, ulkopuolisilta vaatimuksilta.

Kuva: Hannimari Heino

- Nyt siis on työhuone, mutta minulla on myös luonnonlahja vetäytyä tästä maailmasta missä vain. Se on työn paras puoli. Teen mielelläni pitkiä kirjoja, joissa pääsee vuodeksi kokonaan muualle.
Tällaisia järkäleitä - niin sivumäärältään kuin sisällöltäänkin - ovat olleet etenkin amerikkalaiskirjailija Don DeLillon (s. 1936) teokset, joita Bützow on suomentanut Tammen Keltaiseen kirjastoon: viidentoista vuoden kuluessa viisi romaania.

Suuri amerikkalainen romaani

- Olen koko aikuisikäni elänyt Don DeLillon kanssa. Hän on minun vakioihmissuhteeni.

Viime toukokuussa Bützowille myönnettiin Kirjallisuuden valtionpalkinto DeLillon 900-sivuisen, Yhdysvaltain puolivuosisataista historiaa kuvaavan Alamaailma-nimisen romaanin suomennoksesta. Palkintoperusteissa todettiin, että "DeLillon romaanit ovat tarjonneet suomentajalleen uuvuttavan ja vaativan, mutta samalla poikkeuksellisen haastavan ja tyydyttävän työrupeaman. Bützow paneutuu työhönsä tarkasti rohjeten silti heittäytyä intohimoisesti kielen ja tunteen vietäväksi. Tuloksena on mehevää ja elävää kirjallisuutta, joka kestää useammankin lukemisen maistumatta puulta."

- Alamaailmaa tein yhteensä puolitoista vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että ajattelin sitä joka päivä enkä koskaan hellittänyt tekstistä - tai teksti ei hellittännyt minusta.

Bützow aloitti DeLillon suomentamisen 80-luvun puolivälissä romaanilla Valkoinen kohina, jolla kirjailija nousi maailmanmaineeseen. Sitä seurasivat monumentaaliset Vaaka, Mao II sekä muutama vuosi sitten ilmestynyt Alamaailma. Tuorein DeLillo -suomennos, Esittäjä, on äänilajiltaan niukempi, pienimuotoisempi. Siitä Bützow ei kuitenkaan neuvo aloittamaan, mikäli DeLillon tuotantoon aikoo tutustua.

Don DeLillo. Kuva: Tammen arkisto

Modernia kulutusyhteiskuntaa ja sen ikoneita luotaavat DeLillon romaanit puhuttelevat juuri nyt enemmän kuin koskaan; turhaan DeLilloa ei ole luonnehdittu "Amerikan johtavaksi kirjalliseksi diagnostikoksi". Esimerkiksi Valkoinen kohina -romaanista huokuva tuttuuden tunne panee haukkomaan henkeä. Silti me kirjallisuustrendien ja markkinamyllytyksen aikakauden ihmiset ihmettelemme yhteen ääneen, kuinka parikymmentä vuotta vanha kirja voi edelleen tuntua noin ajankohtaiselta.

Paradoksi onkin, että alunperin pienen piirin älykkökirjailijasta on yllättäen noussut mitä päivänpolttavin "Amerikan ääni". Harvoin kansikuvakaan on osunut niin ajan hermoon kuin palkitussa Alamaailma-romaanissa. Sen kanteen on taltioitu Manhattanin edesmenneet WTC:n Twin towerit, joita vasten piirtyy siluettina kirkon katolla kohoava risti.

- Muistan syyskuun 11. päivän, kun tulin kotiin ja televisio oli auki - mikä meillä on harvinaista - ja ymmärsin, että nyt oli tapahtunut jotakin aivan poikkeuksellista. Siellä pyöri uutisfilmi terrori-iskusta ja ensimmäisenä minulle tuli mieleen Don DeLillo. Aivan kuin yhtäkkiä hänen maailmansa ja sen hiuksenhieno valtioiden sisäinen kauhun tasapaino olisivat muuttuneet todellisuudeksi. 

Joulun alla ilmestyi Bützowin Helsingin Sanomien kulttuurisivuille kääntämä terrorisimia käsittelevä artikkeli, jossa DeLillo kuvaa kotikaupunkinsa, New Yorkin, terrori-iskun tuhoa ja tunnelmia ja ruotii amerikkalaista kulutusyhteiskuntaa ja terroristien suhdetta siihen.

- Ostaminen ja kuluttaminen ovat DeLillon vakioteemoja, ja samat ilmiöt näkyvät jo suomalaisessakin yhteiskunnassa. Jos tekee DeLilloa työkseen, niin mikään tässä päivittäisympäristössä ei enää yllätä; kaikki ilmiöt ovat jo niin amerikkalaisia, niin universaaleja. Maailma viipaloituu kuluttajiin ja muihin ihmisiin.

Kulutusyhteiskunnan vastapainoksi nousevat ääri-ilmiöt - terrorismi, yhteiskunnan sisälle rakentuva uhka ja väkivalta, syrjäytyminen tavarataivaasta - joilta kulutuskykyiset ihmiset joutuvat suojautumaan.

- Vaikka DeLilloa lukee hyvin nopeasti ja kerronta on soljuvaa, siellä on mörkö takana. DeLillo kuvaa maailman pintaa ja ihmisen arkipäiväisiä toimia, mutta mukana on merkillinen pinnanalainen jännite. Jossain väijyy tunne siitä että tämä ei voi kestää, tämä ei tule olemaan pysyvää.

- DeLillolla on hyvinvoivan ihmisen arkeen raateleva ote, koska hän osoittaa päivittäisasiat ja -rutiinit ja samalla lähihistorian, joista rakentuu mieletön tulevaisuuden kuva.

Toisaalta DeLillon kerronnassa sekoittuvat kiehtovasti sekä ironia että hellyys. Kertoja ei asetu henkilöidensä ylä- eikä ulkopuolelle, vaan tarkastelee maailmaa ruohonjuuritasolta, amerikkalaisen ihmisen sisältä ja nahoissa.

- Jokaisessa DeLillon kirjassa on kollektiivisia elämyksiä, jotka irtoavat todellisuudesta ja omista raameistaan, joukkoelämyksiä kuten moonilaisten häät tai baseball-ottelu, massojen vaellukset, jotka silloin kun niitä tarkastellaan ulkoapäin ovat käsittämättömiä, mutta kuitenkin samalla äärettömän inhimillisiä.

Suomentajan salakuopat

Bützowin tapauksessa suomentajan ammattitaidon ylläpitäminen sujuu yksinkertaisesti sillä, että töitä riittää ja instrumentti - kieli - pysyy vireessä. Silti pelkkään osaamiseen ei auta luottaa. DeLillo, esimerkiksi, viljelee ironiaa, joka on suomentajalle(kin) vaikea laji. Ylilyönteihin on helppo sortua.

- Ei saa antaa periksi halulle olla naseva. Joskus oma mielikuva saattaa olla niin vahva, että se syrjäyttää kirjailijan äänen, jopa niin että lukee tekstiä väärin, koska on oman taituruutensa pauloissa. Vaarallisimpia ovat omat mieltymykset, jotka toisaalta ovat kehittyneet. Niin, DeLillon kautta - joskus olen varmasti delillomaisempi kuin DeLillo itse... 

- Kustannustoimittajallani Vappu Orlovilla on raaka kill your darlings -menetelmä. Meillä jokaisella on omat maneerimme. Täytyy vahtia itseään ja olla valpas, ettei anna liikaa periksi omalle äänelleen. Jos tuntee kirjan taustalla olevan kulttuurin hyvin, voi kontekstin ymmärtäminen olla niin helppoa, että siinä voi päästä oma vyörytys päälle. Käännöksen aikasidonnaisuus ja trendikkyys eivät myöskään aina ole hyvä asia.

Päänvaivaa aiheuttavat myös monissa kirjoissa esiintyvät, syvällistä perehtymistä vaativat erikoisalueet. Esimerkiksi Alamaailma-romaanissa oli kuudenkymmenen sivun baseball-ottelun kuvaus, jonka hahmottamiseen Bützow sai apua mm. tuolloin Yhdysvaltoihin matkustaneelta veljeltään, joka kävi katsomassa otteluita, toi baseball-aiheisia lehtiä ja muuta materiaalia.

- Se tuntui raskaalta, koska peli oli kuitenkin vain raamia tarinalle. Silti haluaa kunnioittaa kirjailijan maailmaa, välittää kaikki pienetkin merkitykset ja tapahtumat niin uskollisesti kuin pystyy. Mutta tunnelmat ja tunteet ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin kuvauksen tekninen puoli.

Alamaailmaan apua tuli myös itse kirjailijalta, joka oli laatinut erikielisille kääntäjilleen kuvapaketin. - Paketissa oli kirjailijan omaa, ilmeisesti kirjoitusaikaista materiaalia: lehtileikkeitä ja valokuvia. Siitä oli paljon apua, koska viitteitä tiettyihin paikkoihin tai asioihin esiintyy kirjassa niin paljon, että niitä ei voi millään tietää.

Muutoin DeLillo ei kuulu niihin kirjailijoihin, jotka pitävät yhteyttä kääntäjiinsä. Hän ei liioin kulje markkinointimatkoilla eikä myyntikiertueilla. 

- Hän on hyvin vetäytyvä. Minua se ei häiritse yhtään, ymmärrän sen osana hänen persoonallisuuttaan. Minusta meillä on DeLillon kanssa sellainen suhde, että Don hoitaa hommansa ja minä hoidan omani. Tällainen etäliitto. Pitäisi olla jokin äärimmäinen kriisi, jotakin aivan käsittämätöntä, jotta katkaisisin tällaisen kaksikymmentä vuotta hyvin toimineen suhteen ja ryhtyisin siirtämään sitä fyysisen yhteydenpidon tasolle.

Mistä sitten tietää päässeensä mahdollisimman lähelle alkutekstiä, että suomennos on onnistunut?

- On sellainen tunne että näinhän se on. Se on lähes fyysinen tunne. Eri asia sitten on, onko samaa mieltä kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä.

- Jotkin kohdat voivat tulla kerralla luovutuskuntoon, joitakin taas etsii vielä valmiista kirjasta ja ajattelee, että tästä en pidä ja tässä on jotakin kummaa, mutta se on tietenkin subjektiivista; ei sillä ole mitään tekemistä lopputuloksen kanssa. Jotkin kohdat vain korostuvat niin, että niihin ei saa ikinä sitä mitä haluaisi, ja sitten kuvittelee, että muutkin kokevat ne kohdat samalla tavalla. Sitä näkee kirjakaupassa uutuuskirjojen pinot, ihmisiä lehteilemässä niitä ja sitten iskee harhainen kauhu, että nyt ne kaikki katsovat juuri sitä kohtaa ja ihmettelevät, miten tämä voi olla näin.

Entä tuleeko joskus kiusaus lukea omia suomennoksia jälkeenpäin?

- Joskus, ja se tuntuu hyvin oudolta. Ihminen muuttuu, ihmisen kielenkäyttö, ajatukset muuttuvat. On kuin lukisi vieraan ihmisen tuotantoa.

Sadan vuoden suunnitelma 

Lukeminen, kirjoittaminen, suomentaminen, niin koko elämä kuin se onkin, vaatii kuitenkin ajoittaista irtiottoa. Bützowille sitä tarjoavat kasvit ja niiden hoito. Pihan vanhaan varastorakennukseen on hiljattain alkanut kehkeytyä talvipuutarha.

- Tein sen valtionpalkintorahalla. Puutarhanhoito on minulle välttämätön kosketuskohta konkreettiseen maailmaan. Kasvit ja metsät. Se riittää minulle. Huomaan, että olen pysyvästi autistinen, vähän tekemisissä ihmisten kanssa.

Helene Bützowilla on Porvoon ulkopuolella myös metsäpuutarha, jossa hän kasvattaa muun muassa tammia. 

- Minulla on siellä sadan vuoden suunnitelma. Ihminen, jolla ei ole ajantajua, tekee helposti sadan vuoden suunnitelman. Appiukko on ollut minulla metsänhoitokonsulttina, ja kun hän totesi yhdessä istuttamistamme tammentaimista, että meistä kumpikaan ei tule näkemään niitä koskaan täysikasvuisina puina, niin olin hyvin yllättynyt. 

- Mutta kirjallisuusihmiselle on pelkästään hyvä asia, ettei ole ajantajua. Maailma on loputon jatkumo, sekä taakse- että eteenpäin. Sitten kun meitä ei enää ole, joku voi jatkaa siitä. Kirjallisuus ajattomana perintönä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, ruokkii ajantajun puutetta; maailmat välittyvät tällä tavalla ja tässä muodossa sukupolvelta toiselle ja siinä yksilön merkitys on pienempi kuin luulisi. Mutta metsässä, siellä minulla on puutarha, jossa on sadan vuoden suunnitelma! 

Haastattelu ja teksti:
Hannimari Heino

Yllä oleva teksti on ote laajemmasta kokonaisuudesta (ks. Peilikuva 1/2002).