|
MIRKKA REKOLAN
VAIHDUNTAKUVIOT
Mirkka Rekola (synt. 1931, kuolematon) on merkittävimpiä runoilijoitamme ja aforistikkojamme, mutta ei kuitenkaan kovin laajasti tunnettu niin kutsutun suuren yleisön piirissä. Hänen esikoiskokelmansa Vedessä palaa ilmestyi vuonna 1954, minkä jälkeen hän on julkaissut tasaisesti mutta kohtalaisen harvakseen 1 - 6 vuoden välein. Runojen ja aforismien lisäksi hän on kirjoittanut yhden lastenkirjan (Maskuja 1987), toiminut arvostelijana ja tehnyt käännöksiä. Muutaman viime vuoden aikana Rekolan kokonaistuotanto on saatu kolmiin kansiin: on ilmestynyt kootut runot, aforistiset kokoelmat sekä kootut muut tekstit. Viime vuosina Rekola on myös alkanut laajemmin saada hänelle kuuluvaa arvostusta erilaisten tunnustusten muodossa. Hän oli
mm. Neustadt-palkintoehdokkaana vuonna 2000. Rekolan tekstejä määrittää toisaalta äärimmäinen tarkkuus, toisaalta loputon aukeaminen. Pohdin tässä kirjoituksessa näitä voimia hänen tuotannossaan ja lukijan asettumista niiden vietäväksi.
Kaksi psykologista periaatetta läpäisee ihmisen kokemusmaailman: pyrkimys yksitulkintaisuuteen ja pyrkimys mielekkyyteen. Nämä molemmat näkyvät yhtä lailla havaitsemisessa ja ajattelussa kuin tunne-elämänkin puolella. Pyrkimyksestä yksitulkintaisuuteen on loputtomasti esimerkkejä arkielämästäkin. Jos informaatio on epäselvää tai monitulkintaista, valikoimme tiedostetusti tai tiedostamattamme jonkin yhden havaitsemistavan. Voimme muuttaa havaitsemistapamme toiseksi, mutta emme yhtaikaa kykene havaitsemaan kahdella eri tavalla.
Yksinkertaisimmassa muodossa pyrkimys yksitulkintaisuuteen näkyy vaihduntakuvioissa kuten Neckerin kuutiossa. Voimme nähdä sen kahdesta eri näkökulmasta. Voimme oppia
vaihtamaan näkökulmaa kiinnittämällä huomion kuution eri nurkkaan. Voimme oppia vuorottelemaan näiden kahden näkökulman välillä erittäin nopeasti. Yhtaikaa emme kuitenkaan voi nähdä kuutiota kahdella eri tavalla tai
edes kuvitella niitä.
Neckerin kuutio. Siirrä katsettasi kulman a ja b välillä ja huomaat, kuinka kuvion tulkinta muuttuu.
Eräässä psykologian tutkimuksessa tutkija rakensi itselleen linssijärjestelmän, jonka avulla hänen verkkokalvolleen piirtyi yhtaikaa sekä maailman etu- että takaosa.
Hänellä oli ikään kuin toiset silmät selässä. Hän ei kuitenkaan kyennyt havaitsemaan maailmansa etu- ja takaosaa yhtaikaa vaan saattoi katsella jompaakumpaa vuorotellen.
Yhtä vahva on myös pyrkimys mielekkyyteen. Muokkaamme todellisuuden sen näköiseksi, että se on meidän omasta näkökulmastamme järkevä tai ehyt. Koemme jopa suurta ahdistusta niistä tilanteista, joista emme kykene muodostamaan mielekästä kuvaa itsellemme.
Maailman hahmottaminen perustuu eroille ja vastakohdille. Merkitys syntyy vasta, kun pimeys erotetaan valosta ja maa merestä. Tämäkään ei riitä, vaan pimeyden nimi on erotettu valon
nimestä ja maan nimi meren nimestä. Nimet elävät myös omaa elämäänsä. Nimien maailmassa
näkymättömästä ja kuulumattomastakin tulee valoa ja pimeyttä. Kuolemalla on kuoleman nimi ja elämällä elämän nimi. Kun nimet muuttuvat lihaksi, meistä tulee eläviä ja kuolevaisia. "Sinä sanot sitä kuolemaksi, se sanoo sinua siksi", kirjoittaa Rekola (Muistikirja, 1969).
Voin kuvitella olion, jolla ei ole elämän ja kuoleman käsitteitä. Miten kummalliselta hänestä näyttääkään tämä kaikki vouhotus näiden asioiden ympärillä. Elämän suuriin kysymyksiin liittyvien kivuliaiden oireitten taustalla on äärellisyyden hankaus äärettömyyden ja ikuisuuden kanssa. Voin kuvitella myös sellaisen olennon, jolla nämä käsitteet eivät eroa toisistaan. Tietenkään en voi havaita tai edes kunnolla ymmärtää, mitä on se, missä elämä ja kuolema ovat sama olemisen muoto tai äärellisyys ja äärettömyys yhtä. Se on neljäs ulottuvuus, jonka matemaatikot näkevät paperilla, mutta jonka havaitsemiseen ihmisellä ei ole aistielintä.
Vaikka heittäytyisin lattialle itkemään ja sätkimään, maailma ei muutu yksitulkintaiseksi tai mielekkääksi. Kuitenkaan ei ole olemassa tarkkaa rajaa, missä subjektiivinen todellisuus vaihtuu objektiiviseksi. Ei edes ole todistettavissa, että nämä todellisuudet ovat erilliset. En voi siis tietää, puhunko ulkoisesta todellisuudesta, omasta maailmastani vai jostain kielen maailmasta. "Älä tee kuvaa. Kaikki on", todetaan Rekolan aforismissa (Muistikirja, 1969). Onko pikemminkin niin, että me emme enää osaa muuttua yksitulkintaisiksi ja mielekkäiksi?
Tällä ei sikäli ole merkitystä, että me joka tapauksessa elämme merkitysten maailmassa, ja siellä valo erotetaan pimeydestä ja äärettömyys rajallisuudesta. Ehkä me itse tuotamme tämän loputtoman monimutkaisuuden. Olemme ehkä unohtaneet, miten avautua. "Suuret silmät katsovat meihin, ovi ei aukeakaan ulospäin, se aukeaa sisään" (Taivas päivystää, 1996, katkelma runosta s. 40).
Liisa Envald (1997) on osoittanut, että monihahmotteisuus läpäisee Rekolan tuotannon
esikoiskokoelmasta tähän päivään ja ilmenee uskomattoman monimuotoisesti sekä sanaston että kieliopin tasolla. Jo esikoiskokoelman nimikkorunossa leikitellään yksikön kolmannen persoonan verbimuodolla 'palaa', jonka infinitiivi voi olla sekä
palata että palaa.
Vedessä palaa
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
Runo on monella tavalla arvoituksellinen. Katsooko siinä runon puhuja hahmoa, joka katselee itseään vedestä kuin Narkissos? Vai katsooko runon puhuja itse veteen, jossa hän näkee rakastettunsa kasvot, jolloin toinen säkeistö tosin on monimutkaisemmin yhdistettävissä ensimmäiseen? Joka tapauksessa on kyse sekä palaamisesta että palamisesta. Onko rakastetun katse tai kuva niin voimakas, että palaaminen on palamista?
Viimeisimmän kokoelman Taivas päivystää (1996) avausruno on hyvä esimerkki siitä, miten tarkkuus ja avautuminen ovat yhtä kirkkaina läsnä tekstissä.
Asettua rinteeseen
nähdä tielle ja joelle
ja aina on puita korkeammalla
Runo on näennäisen yksinkertainen ja selkeä. Runokuvan ääriviivat ovat helposti hahmotettavissa, ja runoon on mahdollista astua. Kuitenkin tekstissä on jotain nyrjähtänyttä. Tarkempi oleskelu runossa paljastaa, että se avautuu loputtomasti eikä sitä voi sulkea. Se on moninkertainen vaihduntakuvio, jossa lukuisat luentamahdollisuudet ovat läsnä mutta josta voimme poimia vain yhden näkökulman kerrallaan. On mahdotonta edes
sanoa, ovatko ne mahdollisuudet tässä runossa eli kielessä vai ovatko ne maailmassa.
Ensinnäkin runosta puuttuu subjekti. Sen puuttuminen on välttämätöntä rakenteen kannalta. Subjektin läsnäolo tekisi mahdottomaksi runon kolmannen säkeen idean. Subjektittomuus ei kuitenkaan ole pelkkä tekninen konsti vaan
sopusoinnussa runon avaruuden ja tilan kanssa, luo sen tilan.
Toiseksi, kahden ensimmäisen säkeen verbit ovat infinitiivissä. Onko kyse jostain ajattomasta asettumisesta ja näkemisestä? Näkemisestä ja asettumisesta sinällään. Näkemisen ja asettumisen asettumisesta tähän kolmiulotteiseksi nimettyyn maailmaan. Voisin jatkaa tätä loputtomiin. Yhtä lailla kuin subjektittomuus nämä infinitiivitkin johtavat avaruuteen avaruuden sanan takana.
Kolmanneksi: kolmas säe tarjoaa mahdollisuuden kolmeen erilaiseen näkökulmaan. Lukija mielellään sijoittaa subjektin runon maisemaan, vaikka runo ei subjektia kutsuisikaan. Kun subjekti asettaa itsensä runon rinteeseen, voi se joko olla aina puita korkeammalla tai sitten puita on aina subjektin yläpuolella. Kolmas, hämmästyttävin tulkintavaihtoehto on se, johon runo lukijaa kutsuu mutta joka on vaikea ottaa vastaan, jos halu asettua itse sinne rinteeseen on kovin voimakas. Se, mikä on puita ylempänä, on 'aina'. Aina on tämän runon ainoa subjekti.
Tämä loputon avautuminen tekee Rekolan lukemisesta ainutlaatuisen kokemuksen. En
niinkään lue hänen runojaan ja aforismejaan vaan olen niissä. Katselen yhtä tekstiä ehkä tunnin, jolloin se lakkaa olemasta teksti ja muuttuu tilaksi. Rekolan runoissa voi kävellä - silloinkin, kun siellä kohtaa suuria tunteita, tunteiden
avaruuden.
Monitulkintaisuus on keino, jonka avulla Rekola löytää kielen repeämiä - tai päinvastoin, monitulkintaisuus löytyy kielen repeämistä. Halkeamista voi kurkata kielen taakse. Rekola on esittänyt lacanilaisia näkökulmia - jos ei nyt aivan ennen kuin Lacan itsekään tiesi niistä, niin ainakin ennen kuin kukaan Suomessa tiesi niistä. Toiseuden pohdinta on Lacanin keskeisiä teemoja, ja toinen on sana, jonka moniulotteisuutta Rekola ehkä useimmin valaisee. "Yhdestä voit olla varma. Toinen kuuluu toiselle" (Silmänkantama, 1984). Tässä aforismissa toiseuskin repeää. Kenelle se oikein kuuluu? Se kuuluu toiselle. Toinen on
kuitenkin jo toinen, joten kuuluuko se toisen toiselle?
Rekolan tekstejä ei kuitenkaan voi pelkistää mihinkään ismiin. Tämäkin pohdinta on vain yritys kuvata yhtä puolta hänen maailmastaan, tämä ei ole se maailma, jossa lukija voi käydä. Yhtä lailla voitaisiin sanoa, että Rekolan runous on kontemplatiivista. Kielen repeämistä aukeaa välitön kokemus. Runo lakkaa olemasta kieltä ja muuttuu paikaksi, johon saamme suoran kosketuksen ilman kieltä siinä välissä.
Yllättävää kyllä, kielen repeämän voi löytää myös sieltä, mistä sen vähiten luulee löytävänsä: kliseistä ja idiomeista. Tulemme niin kuuroiksi kuluneille fraaseille, että emme enää huomaa niiden monia mahdollisia merkityksiä. Usein Rekola yhdistää kuluneita puheenparsia yhteyksiin, joissa ne saavat tuoreita ja monitulkintaisia merkityksiä. "Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille" kuuluu kokonaisuudessaan runo, joka on samannimisessa kokoelmassa vuodelta 1972.
Rakkaus on toki vakava asia, mutta tämän runon merkityksenhuojahtelu onnistuu sekä kuvaamaan yhden ihmisen monimutkaisia tuntoja että tuomaan kulttuurisesti uuden näkökulman kuluneeseen hokemaan. Kertooko runon puhuja jokaiselle vastaantulijalle, kuinka paljon hän
rakastettuaan rakastaa? Vai sanooko hän jokaiselle tapaamalleen ihmiselle: minä rakastan sinua? Vai näkeekö hän rakastettunsa jokaisessa tai jokaisessa rakastettunsa tai onko jokainen ihminen suuren rakkauden arvoinen. Vai onko tämä kaikki ja
lukuisat muut tulkinnat yhtaikaa läsnä tekstissä, jolloin siitä nousee rakkauden idea aivan kuin tämä teksti kykenisi kiskaisemaan katseemme valkokankaalta sinne, mistä valo tulee?
Usein monitulkintaisuutta värittää ilkikurinen huumori. "Lapsena kirjoitimme kosmoksella" alkaa kokoelman Anna päivän olla kaikki (1968) kahdeksas runo. Kosmos on tunnettu kynämerkki, mutta tässä se on kirjoitettu pienellä. Lapsellako on kyky kirjoittaa koko maailmankaikkeudella? Lause on imperfektissä. Katoaako kyky kahdeksantoistavuotispäivänä? Miten sitä voisi ylläpitää? Jo mainitussa aforismissa "toinen kuuluu toiselle" on läsnä sekä klisee että huumoria. Lause on pleonasmi - siinä ei oikeastaan sanota mitään. Asia on näennäisesti itsestäänselvyys, mutta sen takana kuitenkin on kaikkia koskettava perustarve. Rakkauden fraseologiassa toisen kuuluu kuulua jollekin toiselle. Kaksin aina kaunihimpi. Tämä klisee on kovin totta. Miten kipeästi ihminen haluaakaan kuulua toiselle ihmiselle, joka ikävä kyllä kuuluu myös toiselle - ja itselleen, sille toiselle, joka on.
Rekolan runoja kuulee usein kutsuttavan vaikeiksi. Ehkä kuitenkin on niin, että monet itse ovat niin monimutkaisia että eivät enää osaa katsoa yksinkertaisesti suoraan. Jos pyrkii
mielekkyyteen siellä, missä on mielettömyyttä, yksitulkintaisuuteen siellä, missä on moniselitteisyyttä, ja pysäyttämään liikkeen siellä, missä sitä on - eli kaikkialla - hänen runonsa varmaan näyttävät hyvin monimutkaisilta ja vaikeilta. Oman itsen monimutkaisuus alkaa kontemplaation menettämisestä. Ei enää osata kokea nopeasti ja välittömästi. Rekolan
lukeminen edellyttää hitauden ja nopeuden yhdistämistä. Hänen runoissaan on uskallettava viipyä niin kuin rakkaissa paikoissakin viivytään. Toisaalta niissä on uskallettava tehdä välittömiä havaintoja niin kuin todellisessakin maailmassa tehdään.
Nämä pohdinnat ovat ote yhden vierailijan muistin kirjasta, toisen on toisenlainen. Rekolan runojen maisema on sellainen, että sitä voi katsoa tuhansista näkökulmista silmien kieroon
menemättä.
Tätä muuten on mahdotonta kuvata.
Veteen se seinä, veden vaakunaliljat,
se kirjoittaa niin paljon paremmin.
(Kuka lukee kanssasi, 1990)
Jarmo Herkman
Tässä artikkelissa viitataan seuraviin Mirkka Rekolan teoksiin (WSOY):
Vedessä palaa, 1954
Anna päivän olla kaikki, 1968
Muistikirja, 1969
Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, 1972
Silmänkantama, 1984
Maskuja, 1987
Kuka lukee kanssasi, 1990
Taivas päivystää, 1996
Muu kirjallisuus:
Enwald, Liisa (1997). Kaiken liikkeessä lepo. Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan tuotannossa. Pieksämäki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Eysenck, M.W & Keane, M.T. (1990). Cognitive Psychology; a Student's Handbook. Exeter: Lawrence Erlbaum Associates, Inc., Publishers.
Saariluoma, Pertti (1992). Taitavan ajattelun psykologia. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.
|
